17.07.2021 | Mies joka eli sittenkin

Fric pikakelasi tuntemuksiaan takaisin. Hetkonen, hetkonen, mikä se äskeinen fiilis oli? Flow? Onnellisuus? Hauskuus? Kaikki sanoja joita Välskeen ratsastamiseen hän ei ikinä osaisi liittää, vaan nytpä liitti. Se oli tosin kestänyt vain nanosekunnin ajan — tarkalleen ottaen kahdeksasosan pääty-ympyrästä — mutta oli ollut olemassa kuitenkin. Välske oli hetken aikaa tuntunut kivalta, kevyeltä, helpolta ja kuuliaiselta. Ennen kaikkea kuuliaiselta.

Nyt se oli palannut jo takaisin omaksi itsekseen: lapa kuin puskutraktori, kaahotusravi ja korvat kääntyneet pihalla kävelevän ratsukon puoleen. Kyllähän se hermostutti, mutta Fric koitti testata osuisiko salama samaan puuhun kaksi kertaa peräkkäin: hän koitti kaivaa rennonletkeän istunnan takaisin, löysät ja elastiset lonkat, paineettomat jalat, epäsuoralla ohjalla lapa sisään. Se oli helpommin sanottu kuin tehty rautiaan linkoutuessa ympyrällä kuin moukari varren päässä, mutta Fricis Vanags ei ollut tänään luovuttamistuulella.

Ihme tapahtui toistamiseen. Välske laski päänsä, ohja löystyi, falski taivutus muuttui aidoksi. Nyt sitä kesti ainakin jo neljäsosaympyrän verran, kunnes joku erehtyi laitumella hirnumaan ja Välskeen yksittäinen aivosolu vierähti siihen suuntaan. Se ei kuitenkaan ihme kyllä haitannut: kokemus oli toistunut, se ei siis ollut ollut vahinko. Ehei, se oli selkeästi Friciksestä itsestään kiinni: lamppu syttyi valaisemaan hänen pölyistä vinttiään. Niin kauan kuin Välskettä vastaan taisteli, se pungersi vastaan. Kun malttoi pitää oman kuupan kuumenematta ja jatkoi vain nättiä ratsastusta orhin ei-niin-nätistä kulkemisesta huolimatta, se lopulta solahtaisi ratsastajan muottiin. Avaimena ei ollut olla kova ja napakka, vain pitkäpinnainen ja, no, zen.

Hassua kyllä, nyt Fricis jo melkein odotti seuraavaa kertaa kun saisi ottaa Välskeen alleen.

21.06.2021 | Mies joka ei halunnut enää elää

Sitä Fricis oli. Mies joka ei halunnut enää elää. Ei selkeästi, sillä miksi hän muuten olisi vapaaehtoisesti — siis huomioitavaa, vapaaehtoisesti, tarjoutunut esittämään Välskeen turnajaisissa ainakin näin kesä-heinäkuun riennoissa. Fricis Vanags, joka ei tunnetustikaan tullut toimeen tämän liinaharjaisen suomalaisen kanssa, tahtoi nyt ihan väen vängällä sen natisevaan satulaan kiivetä.

No, ehkä väen vängällä oli väärä sana, enemmän kyseessä ritarillisuus ja kilven kiillotus. Kun Fricis urhoollisuudenpuuskassa (ehkä hieman poikaystäväpisteitäkin keräillen) tarjoutui vaihtamaan ratsuja jännittävän Amelien kanssa, oli reppana luullut vaihdon koskevan vain yhtä päivää. Voi kuinka väärin se oli arvattu! Amelie otti tarjouksen liiankin hyvin vastaan, ja nyt hän köpötteli turnajaisiin sekä alta escuela-katselmuksiin tallin satavarmoilla hevosilla (Cintilante ja Fred, esimerkiksi), vilkutellen iloisesti Välskeen selässä puhisevalle Prinssi Uljaalleen. No, tulihan niitä pisteitä ropisemalla, mutta koko kesä Välskeen kanssa...

Fricis ei valittaisi enää ikinä Hesatosta, jos vain selviää hengissä näistä kuukausista suomijyrän kanssa. Hän suostuisi ratsastamaan melkein — mutta vain melkein — mieluummin vaikka Faustilla. Ei Välskeessä oikeasti mitään vikaa ollut, se oli eläväinen ja hieman raskas ori, kiltti kuitenkin. Jotenkaan parivaljakolla ei vain natsannut. Fricis ei ollut pitänyt rautiaan isästä Tuurestakaan, eikä pojasta polvi parantunut.

Ainakin hänestä tulisi sitkeä ja kestävä ratsastaja...

13.06.2021 | Arviointia yhdelle jos toisellekin

» Lue koko teksti (alkuosa ei liity Välskeeseen)

Turvallisuuden tunne katosi heti seuraavan ryhmän aloittaessa verryttelyä. Cintilante oli ollut pehmeä kuin untuvatyyny, ja Antiocon rohkaisevat, tammaa kehuneet sanat saivat itsetunnon kiiltävän kilven hehkumaan jopa maneesin raskaassa valossa. Ratsuksi vaihtuisi kuitenkin tähän luokkaan Välske, ja jos Radonin hurjuus jännitti, se ei ollut mitään verrattuna helposti ryysivään ja sille päälle sattuessaan kädelle painavaan suomenhevoseen.

Daina oli kiltisti varustanut liinaharjan valmiiksi. Välske oli petollisen rauhallinen: se hirnui tuntemattomille hevosille, mutta käveli muuten nätisti rinnalla. Amelien sydän hakkasi silti hurjana kun hän kampeutui natisevaan bravante-satulaan, siitäkin huolimatta ettei ori ottanut ristiaskeleen ristiaskelta.

Siinä ehti jo toteamaan ettei tämä niin hirveää ollutkaan, kun kaikki tapahtui samalla hetkellä. Ruby sai omannäköisensä “ei kiitos”-kohtauksen ja paukautti takakaviolla verryttelyalueena aitaa niin että korvat soi. Laidalla uuden työntekijän muutenkin vaivalla pitelemä Lexio repi siitä totaalisesti pelihousunsa, ja sekunnissa musta varsa oli kirmannut hurjaa pukkilaukkaa emänsä luokse, potkien itsekin (äidin poika) kaikkea ja kaikkia mikä tielle sattui. Välske otti remakasta kimmokkeen ja pyrähti laukalla pienen perään — vain ottaakseen osumaa kaikesta suivaantuneen Rubyn kintusta. Ori älähti ja teki rotuisekseen maailman ketterimmän sivuloikan, jolloin Amelien oli vain taivuttava universumin tahtoon ja päästettävä irti.

Ilmat puristuivat keuhkoista selän iskeytyessä hiekkaan. Rubyn ja Lexion jalat heiluivat pelottavan lähellä, ja salpautuneesta hengityksestä huolimatta Amelie ryömi kauemmas niin nopeasti kuin kykeni. Hän nousi täristen ylös ja mekaanisesti lähti kävelemään areenalla vapaana kirmailevan Välskeen perään, ilman mitään aikomusta saada sitä kuitenkaan kiinni. Amelie ei tahtonut. Hänen suurin haaveensa oli että joku ottaisi suokin haltuunsa ja veisi kauas, kauas pois.

Mutta ei. Välske oli jäänyt lirkuttelemaan Manonille, ja aivan liian helposti Amelie sai otettua ohjista kiinni. Vastahakoisesti liinakko raahautui taluttajansa perässä keskelle kenttää.

Pitäisi nousta selkään. Jalat eivät kuitenkaan totelleet: vasen saapas ei näyttänyt eleelläkään aikovansa kohota jalustimeen. Veri kohisi suonissa, äänet kaikuivat kaukaisina. Sydän pyrki kurkun kautta ulos.

He seisoivat siinä pitkään. Amelie oli umpikujassa: hänen oli pakko, PAKKO, kiivetä takaisin satulaan. Ensinnäkin muuten hän tiesi jäävänsä jännittämään Välskettä entistä enemmän, ja toisekseen, muiden silmien alla ei kehdannut taluttaa oria pois. Sitähän voisi kaikki luulla että brunette pelkäisi…

“Sattuiko suhun, tai Välskeeseen, vai miks seisotte vaan siinä?”

Jo toisen kerran saman alta escuela-tilaisuuden aikana Amelien kauhunkankeus keskeytyi puhutteluun, mutta tällä kertaa kun hän palasi takaisin tosimaailmaan, edessä seisoikin Hesato Fricis selässään. Absurdia kyllä, poikaystävän näkeminen säikäytti melkein yhtä pahasti kuin Iivarin, ja nuoren miehen hieman huolestunut sävy sai Amelien säikähtämään vieläkin enemmän. Oliko hän näin läpinäkyvä?

“Ei…”

Amelie puri alahuulta estääkseen kyyneliä kihoamasta. Fric mutristi suutaan ja pudisteli päätään.

“Amelie. Sä et onnistu huijaamaan, kyllä mä näen että sä ennemmin hyppäisit tornista alas kuin nousisit satulaan. Jos sua ei sattunut, niin mikä sit on?”

“Mä en vaan tahdo ratsastaa enää Välskeellä. En kellään,” toteamus pihahti ulos kuin varkain. Amelie naamioi niiskaisun johtumaan kuivasta kenttäpölystä ennen jatkamista. “Oon ihan surkea ja mun ei pitäisi osallistua ollenkaan.”

Fric näytti hämmentyneeltä, tätä vastausta hän ei ollut odottanut. Oliko maassa todellakin Amelie Chaput? Tallin rämäpäiden kruunaamaton kuningatar, joka jo peruskouluikäisenä viipotti kuolemaa uhmaten kengurupallomaisten laukkaponien jockeynä? Jolle uskottiin kaikki hurjimmat, herkimmät ja vaikeimmat hevoset, sillä hän jos kuka niille pärjäsi?

“Tota tota,” Fricis aloitti, “auttaisko sua jos esität jonkun helpomman hepan?”

Amelie nyökkäsi, vaikkakin totesi heti perään ettei ehtisi varustamaan enää uutta hevosta, ja toisekseen suhdanteet olivat muutenkin sellaiset että kun hän oli luvannut Välskeen saavan arvioinnin, niin se myös tapahtuisi. Lisää pettymyksiä ei ollut enää varaa tallille antaa. Tilanteen lohduttomuus sai äänen jo värisemään, kun Fricis yllätti sekä itsensä että toisen.

“Entä jos vaihdetaan? Esitä sä Hesato, niin mä voin ottaa Välskeen.”

Pystyikö tässä uskomaan korviaan? Amelie tutki blondin kasvoja: niissä ei ollut merkkiäkään jäynästä. Päinvastoin, Fricis näytti olevan harvinaisen tosissaan, näytti olevan siitäkin huolimatta että hän ei tunnetusti pitänyt Välskeestä. Vaihtaisko Fric muka oikeasti eläväisyydestään huolimatta kiltin ja kevyen Hesaton ryysivään, painavaan suomalaiseen?

“Mut sä et tykkää Välskeestä…”

Amelieta ärsytti kuulla oma sopertava ääni, se oli kuin lintsaamisesta kiinnijääneellä alakoululaisella. Fric naurahti.

“Haha, näyttää siltä että kumpikaan meistä ei tykkää! No hard feelings Välske, mutta sulla ei ole oikein faneja. Mut jos mä pärjäsin sen kyydissä hunting-radallakin, niin kyllä me yks koulusuoritus selvitetään hengissä. Oikeesti, ota vaan Hesato.”

Niine sanoineen Fricis laskeutui satulasta ja tarjosi värjäämättömiä kankiohjia Amelielle. Sillä hetkellä poika toden totta oli kuin satujen ritari helmenvalkean ratsunsa kanssa: Amelie olisi kapsahtanut sankarinsa kaulaan jos ei olisi joutunut pitämään välimatkaa orien kesken. Hän ei olisi ihmetellyt sädekehää.

Kädet tärisivät yhä Hesatonkin selkään noustessa, mutta nyt satulassa pystyi jo istumaan ilman kuolemanpelkoa. Cremello imutteli kuolainta parempaan asentoon. Amelie selvitti ohjiin sotkeutuneita jouhia katsellessaan kuinka hänen sankarinsa ratsasti rautiaalla maatiaishevosella ilmoittamaan ratsastajanvaihdoksesta.

Saint Fricis.

02.10.2020 | Elli Liekkiharjun kouluvalmennus (Kirj. Elli L.)

Yritin tarkasti seurata, mutta hetkeäkään ei tainnut Vappulan Välskäri seistä paikoillaan keskustellessani Iivarin kanssa ennen valmennuksen alkua. Iivari sen sijaan istui orinsa selässä kuin tatti sammalmättäällä. Hievahtamatta. Oli varmasti tottunut hevosenalkunsa tohelointiin. Ajatustyöni keskeytyi Välskeen huumaavan korkeaan kiljaisuun, jolla se tavoitti varmaan naapurikunnankin hevoset. “Joo, eiköhän aloiteta”.

Välske on vasta alkanut tutustumaan ratsun hommiin, mutta sitä on ajettu jo hyvän tovin. Ja oli se muutaman kouluradankin suorittanut muista harrastuksista nyt puhumattakaan. Suomenhevonen kun on varsin monipuolinen otus ja Zenissä Välske oli toden totta jo saanut näyttää monipuolisuutensa. Kovin hallittua sen meno ei kuitenkaan vielä ole, onhan se nuori ja loputtoman töhö, mutta hissuksiin hyvä tulee, eikös juu?

Välskettä ei siis turhaa yritetty väsyttää tainnoksiin, vaan yritettiin pitää valmennus kevyenä ja hyväntuulisena. Työskentelymoodissa tämä hevonen on onneksi yksi Herra Hyväntuulinen, joten ei turhaan tarvinnut jännittää kiukkuhermojen kiristyvän. Motivaatiota löytyy roppakaupalla ja tahtoa tehdä annettujen ohjeiden mukaan varmasti sitäkin enemmän.

Pikkuori sai kulkea alkuverryttelyssä melko pitkällä ohjalla, sitä ei turhaan yritetty vääntää virkkuukoukuksi. Askellajina oli kevyt ravi ja suunnanvaihtoja ja kaarevia uria tehtiin paljon. Välske yritti kerran taikka pari vähän kiihdyttää vauhtia, mutta se vastasi hienosti istunnalla tehtyyn pidätykseen. Juurikaan ei Iivari ohjista nypännyt, vaan antoi orin kulkea kivalla pitkällä tuntumalla. Töitä tehtiin lyhyissä pätkissä ja Välskeelle annettiin mahdollisuus rentoon käyntiin pitkillä ohjilla hyvin usein. Se käyttikin tilaisuudet hyödyksi ja ravisteli menemään hulmuavaa harjaansa pärskien tyytyväisenä.

Hieman halusin antaa Välskeelle ajatuspuuhaakin, jottei homma menisi ihan jolkotteluksi. Iivari kokosi ohjia aavistuksen verran enemmän kätösiinsä, mutta kaikki työ pyrittiin tekemään istunnalla. Suora hevonen kuulostaa lastenleikiltä, mutta vielä jokseenkin tasapainottoman nuoren höslärin kanssa se ei välttämättä ole järin helppoa toteuttaa. Eikä se Välskeeltäkään ihan automaationa sujunut, milloin meinasi etupää karata vasemmalle, milloin kankku oikealle. Iivari suoristi hevosensa kuitenkin hyvin ja muutaman kerran ratsukko menikin lähes millilleen suoraa viivaa keskihalkaisijalla. Välske keskittyi kuolaintaan mutustellen, kuunteli ja yritti ymmärtää.

Pienen tauon jälkeen Välske pääsi vielä solmimaan jalkojaan. Koska pohkeenväistöhän on yksi lemppariliikkeistäni, sai Välskekin sitä vähän reenailla. Hupsistakeikkaa, kun äkäisesti se lähtikin vasemmalle. Koskaan en ole tainnut nähdä niin täysin 90 asteen kulmaa tekevää väistöä keskihalkaisijalta uralle kuin Välske ensin teki. Ihme, että pysyi polle jaloillaan, sellaista siksakkia sen kintut sivulle menivät. Iivari naureskeli hevosensa selässä, ettei taida tarvita pohjetta tässä tehtävässä ollenkaan, Välske kun ottaa sen turhankin kirjaimellisesti. Eihän se väärin missään nimessä tehnyt, tämän hevosen veisi sivulle varmasti kärpäsen hipaisukin punaruskealla kyljyksellä. Niin mahtavan herkkä se on. Siksipä pelkkä lantion siirto riitti väistöön. Muutama onnistunut väistö riitti ja Välske pääsi loppukäynneiksi maastoon.

31.08.2020 | Läpsystä vaihto (VHRY Cup)

» Lue koko teksti

Radalta poistuva ratsastaja hymyili ja nyökkäsi kannustavasti tilalleen saapuvalle Vanagsille. Paistoiko jännitys niin selkeästi hänen kasvoiltaan? Toisaalta, oliko tuo ihmekään. Harvoin Fric tunsi oloaan yhtä avuttomaksi kuin pomppiessaan suuriravisen suokin selässä pienenpienelle radalle, jonka päästä päähän Välske kaahottaisi varmasti muutamassa askeleessa. Radat oli tarkoitus suorittaa kootussa laukassa, ei täydessä kiidossa, mikä oli pitkän ongelmalistan kohta numero yksi.

Kun Antioco (ja olalla peilinä liikkeitä toistava Piccola) nyökkäsi lupana aloittaa, puristui nyrkki kalmankalpeana ohjasnipun ympärille samalla kun liinaharja loikkasi liikkeelle. Se oli menoa nyt. Tästä ei ollut paluuta, the point of no return.

Ensimmäiseksi Fric sai huomata aavistuksensa osuneen oikeaan: tila oli liian pieni heille. Radalle saattelevan heinäpaaliesteen jälkeen Välske yritti painaa kaasun pohjaan, ja vain hyvällä onnella se kanttasi sopivasti kulmassa niin että käsi ylettyi nappaamaan peitsen mukaan. Quintain ei värähtänytkään vinosta lähestymisestä, ja rottaa vetänyt avustaja oli taasen saada 550 kg innostunutta hevosta niskaansa vauhdin huuman päättyessä Välskeen mielestä aivan liian varhain. Anteeksipyydellen ja naama punaisena Fric painoi kaikilla voimillaan Välskeen takaisin oikealle linjalle.

Jos hänellä olisi ollut kokemusta siitä, mitä on kun suomenhevonen verenperintönsä voimin nojaa kaikella massallaan ohjaan, Fric ei olisi jurputtanut nyt edestä tyhjästä ratsustaan. Mukava tunne ei silti ollut: Välske pakeni tuntumaa taakse, rullasi itsensä eteen-alas ja oli kerta toisensa jälkeen vähällä ottaa turvan viidenneksi jalaksi etupainoisuuksissaan. Satulassa ei ollut yhtään ainoata rauhan hetkeä: silloin kun Fric ei joutunut keskittymään osumiin, kouluratsastusliikkeisiin tai aseen turvaamiseen, hän sai nostaa Välskettä korkeammaksi. Tavan esteradalla he olisivat ottaneet viimeisessä hypyssä etujaloilla puomit mukaan orin suorittaessa matalan mutta sitäkin pidemmän itsemurhasyöksyn paalikasan yli, ja solttuilinjalla omenoihin osuminen oli toissijaista: siinä vaiheessa rataa Fricin ainoa tavoite oli päästä äkkiä pois ja alas satulasta.

Pommelilla napauttamisen sijaan Välske päätti jyrätä viimeisen sotilaan perisuomalaisesti lavallaan kumoon, eikä trebutcheen laukaisemista tarvinnut edes ajatella. Jäämättä kuulemaan pisteitään Fric ratsasti suoraan ulos radalta, pysäytti itsensä hikeen kuumentaneen orin ja hyppäsi suurin piirtein ravista pois kyydistä.
"Mä en enää ikinä, IKINÄ valita Hesatosta!" blondi parahti auttamaan saapuneelle Amelielle. "Enkä kyllä takuuvarmasti mene enää kakkosluokkaan!"
"Ai, sä sit luovutat vai? Mä luulin et sussa olis sisua ja taitoa."

Amelie tiesi mistä naruista vedellä. Kierolla tavalla hän nautti katsoessaan myöhemmin Vanagsin ratsastavan hunting II-kehään suu tiukkana viivana ja kulmat kurtussa. Mutta hei, ei se pelaa joka pelkää!

16.04.2020 | Ensimmäinen parivaljakkotreeni

"Hei, ptruuu nyt! Seiso!" Fric sätti valjastettua liinaharjaista oria, joka koitti möyhöttää vieressään seisovalle toiselle samanmoiselle. Välske oli hyvin kiinnostunut tekemään tuttavuutta isänsä kanssa, mutta vanha Tuure-ori ignoorasi nuoren höyrypään taidolla. Clave olisi voinut aivan hyvin olla pitelemättä vanhuksesta kiinni tallipoikien parveillessa ympärillä kiinnittäessään sitä kärryjen eteen. Toisin oli Fricillä, joka joutui hampaat irvessä työntämään päälleen innostuneena puskevaa oria takaisin paikalleen.
"Ei se sättimällä siinä seiso... Annas minun koittaa, pistä sinä poikien kanssa tämäkin hepo aisoihin" Clave totesi ja otti suveneeristi Välskeen Fricin otteesta. Ori sättäsi yhä, mutta miehen rauhallisempi energia sai sen mukaan samaan kuplaan. Fric hieman harmistui: kyllä hänkin osaisi, jos hänen vain annettaisiin joskus näyttää...

"Päästäkää irti!" Vitaliya komensi kuskinpukilta, jolloin kaikki lakosivat kuuliaisesti irti oreista. Kaksikko lähti kulkemaan käynnissä kohti portteja: Tuure urautuneesti, Välske keveästi tanssahdellen mutta yhtä kaikki silti samaan suuntaan kuin isänsä. Raskaat, vanhat karttukärryt kolisivat ja narisivat, kivet hiertyivät pihakiveyksen ja puupyörien väliin. Soljet kilisivät, kengätyt kaviot kopisivat, nahka natisi ja orit korskuivat. Vaikuttava yhdistelmä oli lähtenyt liikkeelle kuin Titanic telakalta, tosin toivottavasti hieman onnekkaammalla kohtalolla. Clave käveli Välskeen rinnalla vahtimassa ettei nuorikko saanut mitään älynväläyksiä, mutta yllättävän tyyneesti se kulki ensimmäistä kertaa parivaljakossa. Olihan ori toki aiemminkin karttukärryä vetänyt, mutta yksin.

Vitaliya ohjasi massiivisen kokonaisuuden alakentän kautta vieraspihalle ja siitä ratsastusareenan läpi takaisin lähtöpisteeseen tallin eteen. Välske oli muutaman kerran koittanut jäädä riuhtomaan, mutta se jatkoi matkaansa heti muistutuksesta. Tuurea ei voinut vähempää kiinnostaa poikansa hönöily, joten tässä oli lupaava alku uudelle parivaljakolle. Ehkäpä noviisiluokat kutsuivat?

03.03.2020 | Välske saapuu

Tallista kuului hirveä rytinä ja pauke, jota seurasi hevosen kiihkeä hirnahdus. Amelie laski pestävät suitset käsistään ja rynnisti ulos varustehuoneesta tarkistamaan tilanteen: hän ehti juuri nähdä kuinka liinahäntäinen muhkea takamus hävisi karsinaan, jonka liukuoven Clave työnsi päätään pudistellen kiinni. Mies huomasi tallitytön uteliaan katseen.
"Iivari meni ostamaan toisenkin suomenhevosen, hain justiinsa Riikasta välittäjältä. Tuuren poika, huomaa kyllä... Se mekkala lähti kun meinasin jäädä väliin tän uhotessa Hesaton karsinalla."
Amelie kurkkasi tummien kaltereiden välistä karsinaan, jossa nuoren näköinen liinakko söi sen näköisenä heiniään kuin ei olisi koskaan ruokaa saanut. Välillä ori nosti päätään, ehkä vähän pyörähti ja hirnui, jatkaen sitten taas hurmoksellista ateriointiaan. Joo, selkeä suomenhevonen.
"Aikamoista, luulin että Iivari välttelee suomenhevosia," Amelie heitti puoliksi irvaillen, puoliksi tosissaan.
"Niin minäkin, mutta tässä tämäkin nyt sitten on. Mikäs siinä, ihan kelpoiseltahan tämäkin vaikuttaa, vähän vaan on töhö". Kuin Claven toteamuksen vahvistukseksi teiniorhi päästi varmasti omasta mielestään miehisen huudon ja heitti hurmaavaa blondia harjaansa.