Tuukkalan Toivo

26.08.2020 | Vanha muttei verkkainen

Ikää on ehkä mittarissa jo 23, mutta sitä ei kyllä Tuuresta huomaisi ellei otsalta paistaisi harmaita hapsia. Menoa ja melua siitä lähtee yhtä paljon kuin pojastaan Välskeestä, ja supisuomalaiseen tapaan rymisten ja karmit kaulassa puskien. Kyllä tunnistaa ehdan kansallisaarteen barokkien seasta jo ihan pelkästä äänestä...
Kesän ajan Tuure sai vietellä lomapäiviä orilaitumella, mikä oli lähtökohtaisesti kaunis ajatus — ei vaadita vanhukselta nyt enää enempää, onhan se jo elämässä paljon tehnyt jne. Vaan eipä kenellekään tullut mieleen, olisiko Tuure samaa mieltä lomailusta? Ehkä ensimmäiset päivät olivat leppoisia, mutta ori näytti pian kyllästyvän pelkkään vatsan läpsyttelyyn. Jokailtaisista villihevosralleista Välskeen kanssa olisi voinut jo arvailla mitä tulemaan piti.

Eilen koko talli sai huomata, ettei taukoilu sovi todellakaan kaikille hevosille. Kun Tuure vihdoin ja viimein sidottiin varustuspaikalle valmistautumaan syyskauden ensimmäiseen treeniin, oli sillä maksimissaan kolme jalkaa samanaikaisesti maassa, välillä kaksi ja hetkittäin ei yksikään. Maneesiin sitä taluttamaan tarvittiin loppujen lopuksi kaksi, sillä väkivahva ori jyyräsi eteen niin ettei Ameliella pitänyt kengät: kannat sauhuten hän raahautui kiveystä pitkin papparaisen päristessä jokaiseen suuntaan samanaikaisesti.

Maneesissa odottanut Iivari kuuli jo kaukaa hevosensa saapuvan — itse asiassa jo kauan ennen kuin ori konkreettisesti pelmahti sisään pariovista, huutaen kuin hyeena ja riuhtoen itseään niin ettei Amelieta voinut soimata siitä ettei hän taluttanut kapsonista, vaan kuolaimesta. Niin villinä pappahevonen kävi, että jopa Iivari itse olisi ehkä siinä vaiheessa taipunut periaatteissaan ja tunkenut kuolaimet talutuksen ajaksi suuhun. Mielipide vain vahvistui kun Tuure pääsi (luvan kanssa) irti: patriarkka heitti vuoron perään etu- ja takapuoltaan kiitämisensä lomassa valehtelematta yli kymmenen minuuttia, minkä jälkeen hän suvaitsi siirtyä raviin, hölkötteli jopa takaisin ihmisten luo. Vaan niin vaahtoinen ja puhki liinakko oli, ettei siitä ollut mieltä jatkaa enää harjoittelua. Amelie oli taistellut kapsonin aivan turhaan päähän.

Päivän opetus oli, ettei Tuurelle pitkiä vapaita enää ikinä. Suomalainen työnarkomaani on aina suomalainen työnarkomaani. Piste.

16.04.2020 | Annetaas poijjalle vähän valjakko-oppia

"Hei, ptruuu nyt! Seiso!" Fric sätti valjastettua liinaharjaista oria, joka koitti möyhöttää vieressään seisovalle toiselle samanmoiselle. Välske oli hyvin kiinnostunut tekemään tuttavuutta isänsä kanssa, mutta vanha Tuure-ori ignoorasi nuoren höyrypään taidolla. Clave olisi voinut aivan hyvin olla pitelemättä vanhuksesta kiinni tallipoikien parveillessa ympärillä kiinnittäessään sitä kärryjen eteen. Toisin oli Fricillä, joka joutui hampaat irvessä työntämään päälleen innostuneena puskevaa oria takaisin paikalleen.
"Ei se sättimällä siinä seiso... Annas minun koittaa, pistä sinä poikien kanssa tämäkin hepo aisoihin" Clave totesi ja otti suveneeristi Välskeen Fricin otteesta. Ori sättäsi yhä, mutta miehen rauhallisempi energia sai sen mukaan samaan kuplaan. Fric hieman harmistui: kyllä hänkin osaisi, jos hänen vain annettaisiin joskus näyttää...

"Päästäkää irti!" Vitaliya komensi kuskinpukilta, jolloin kaikki lakosivat kuuliaisesti irti oreista. Kaksikko lähti kulkemaan käynnissä kohti portteja: Tuure urautuneesti, Välske keveästi tanssahdellen mutta yhtä kaikki silti samaan suuntaan kuin isänsä. Raskaat, vanhat karttukärryt kolisivat ja narisivat, kivet hiertyivät pihakiveyksen ja puupyörien väliin. Soljet kilisivät, kengätyt kaviot kopisivat, nahka natisi ja orit korskuivat. Vaikuttava yhdistelmä oli lähtenyt liikkeelle kuin Titanic telakalta, tosin toivottavasti hieman onnekkaammalla kohtalolla. Clave käveli Välskeen rinnalla vahtimassa ettei nuorikko saanut mitään älynväläyksiä, mutta yllättävän tyyneesti se kulki ensimmäistä kertaa parivaljakossa. Olihan ori toki aiemminkin karttukärryä vetänyt, mutta yksin.

Vitaliya ohjasi massiivisen kokonaisuuden alakentän kautta vieraspihalle ja siitä ratsastusareenan läpi takaisin lähtöpisteeseen tallin eteen. Välske oli muutaman kerran koittanut jäädä riuhtomaan, mutta se jatkoi matkaansa heti muistutuksesta. Tuurea ei voinut vähempää kiinnostaa poikansa hönöily, joten tässä oli lupaava alku uudelle parivaljakolle. Ehkäpä noviisiluokat kutsuivat?

17.02.2020 | Tuuren toinen tuleminen

Vitaliya ei sanonut mitään, mutta hän pyöräytti silmiään juuri sellaisella tavalla ettei arvailun varaa mielipiteestä ollut. Samettihelmat kastuivat tallipihaa valloittaviin lätäköihin ja kasvoille pirskotti pientä vesitihkua: kaikki tämä Iivarin lupaaman "yllätyksen" vuoksi. Vitaliya oli jo ehtinyt pyörittämään päässään kaikki mahdolliset skenaariot mitä mies olisi voinut hankkia tai keksiä, mutta sitä hän ei ollut osannut odottaa että joutuisi vanhan suomenhevosorin vastaanottokomiteaksi. Tämäkö oli ollut se lupailtu suuri yllätys? Tavallisen näköinen, vähän maatiaiselta vaikuttava vanha liinaharja joka tömisteli lautaskavioillaan kivetyksellä niin että vesi hypähteli maassa.

"Tässä on Tuure! Tuure, tässä Vitaliya," Iivari esitteli jännittävän iloisella sävyllä tuodessaan Tuuren lähemmäksi värjöttelevää naista. Vitaliya ojensi kätensä orin nuuskittavaksi: Tuuren sieraimet laajenivat, hetken aikaa se makusteli uutta tuttavuutta hajureseptoreissaan, sitten rautias kääntyi mielenkiintonsa menettäneenä ja alkoi hirnumaan pihan perällä tarhaaville hevosille hieman raspikurkkuisella äänellään. Iivari nyki narusta saadakseen Tuuren takaisin kontrolliin.
"Tuure oli minun kun asuin Suomessa" suomenhevosta ympärillään pyörittävä hujoppi selosti. "Möin sen kun muutin tänne, en minä suomenhevosista niin paljon pidä kuin vaikkapa iberialaisista."
"Miksi se on nyt sitten täällä?" Vitaliya ei voinut vieläkään käsittää, mitä niin ihmeellistä orissa oli että hänen piti tulla oikein vastaanottamaan sitä.
"En tiedä, tuli vain sellainen tunne että Tuurella on vielä jotain annettavaa."
Kuulosti niin perinteiseltä selitykseltä miksi Iivari von Hoffrén osti taas yhden uuden hevosen kertomatta siitä Vitaliyalle, ilman mitään toimintasuunnitelmaa. "Tuli vaan sellainen tunne." No niinpä tietysti.

Burgundi hulmahteli kun Vitaliya käveli kaksikon perästä talliin. Tuureksi nimitetty ori sättäsi karsinassa levottomana huudellen ja liinaharjaansa nakellen. Suomenhevosta pohjatonta vatsaa kunnioittaen se malttoi sentäs välillä haukata vähän heinää, jatkaakseen sitten pärräämistään.

Ilmassa leijui niin paljon kysymättömiä kysymyksiä, joilla Vitaliya olisi tahtonut viskoa Iivaria. Hänen tunnetutkansa kuitenkin varoitti nyt olemaan tökkimättä kepillä jäätä: viikkojen takainen möläyttely henkilökohtaisesta elämästään oli saanut miehen entistäkin kireämmäksi, jos se vain oli edes mahdollista. Hän joko häpesi tai pelkäsi, ehkä molempia. Tämänhetkinen pirteys oli siis suorastaan pelottavaa, ei lainkaan tuon tapaista normaalisti, saati nyt. Ehkä Iivari ansaitsikin hetken iloa elämäänsä, vaikka sitten nostalgioimalla vanhan hevostuttavan kanssa. Tunnesyistä Tuure oli kuitenkin joka tapauksessa Dzelzainiin muuttanut: ei yksittäisen, eläkeikäisen suokkiorin ostamisessa barokkihevosten joukkoon ollut muuten mitään järjellä perusteltavaa syytä. Katsellessaan hevosvanhuksen mässyttävän heiniä paksut huulet heiluen, Vitaliya tajusi miten vähän oikeasti tunsikaan ystävänsä ajatuksenjuoksua.

"Pakko kysyä, että mitä sinä tällä meinaat oikein tehdä? Seisottaa eläkeläisenä tilaa viemästä? En nyt oikein saa kiinni siitä, mikä funkio koko hevosella tallissamme on." Vitaliya koitti parhaansa mukaan estellä itseään kuulostamasta liian kärkkäältä tai hyökkäävältä, onnistuen siinä yllättävän hyvin ollakseen kuka on. Iivari kohotti teräviä kulmiaan vastaukseksi ja antoi naisen odottaa vastausta tarkoituksella sen aikaa kun tuore suokinomistaja järjesteli päitsiä karsinan naulakkoon.
"Hmm, mitäköhän hevosella nyt ylipäätänsä voi tehdä? Ei ainakaan ratsastaa, joo ei, sitä vartenhan meillä on tuo seepraponi..."
Vitaliya puuskahti sarkasmia vastaan ja puri kieltään ettei joutuisi sanasotaan, joka kieltämättä hieman ehkä houkutti. Tutka piipitti takaraivossa: ei nyt.
"Kyllä minä Tuuren kanssa aion vielä treenata, hyvässä kunnossahan se on. Ei olisi parempaa sulkaa hattuun kuin tehdä maatiaisrodusta tuulenkeveä palfrey. Näet kyllä vielä."
Sen Vitaliya uskoi hyvin.

24.12.2015

Jouluinen tunnelma oli saapunut kerrankin ajallaan jo marraskuussa puhtoisen ensilumen muodossa, joten jouluaattona lunta oli ehtinyt kertymään jo ihan nietoksiksi asti — kukapa olisi uskonut! Siitä on jo vuosia aikaa kun viimeksi oltiin koettu moinen oikea talvi aivan ajallaan, joten ei ihme että kisapaikalla oli hymyt ja joulutunnelma herkässä. Joululaulut pauhasivat kovaäänisistä ja kuuset kimalleköynnöksineen olivat aiheuttamassa kammiovärinää farkkuprinsessojen farkkuprinsessaratsuille, harvoin koulukisoissa sai yleisö yhtä paljon leipää ja sirkushuveja kuin sinä päivänä: jo ensimmäisessä luokassa useampi hevonen esitti aivan oman soolo-osuuden, muutama jopa aivan itse ilman ratsastajaa. Glögi maistui ja pipareja murustelivat pihalle niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, naurukin raikui hämmästyttävän paljon lajin huomioon ottaen. Supistiin että glögiin oli joku tallitonttu käynyt lisäämässä omat sekoituksensa, ja uskoi sen tai sitten ei niin ainakin normaalisti niin vakavanaamaiset, yhtä vakavien puoliveristen omistajat olivat posket punaisina ja hymyssäsuin. Vai olikohan se sittenkin vain sitä kuuluisaa joulun taikaa?

Iivari katseli omahyväisesti hymähdellen radalla silloin tällöin poukkoilevia ratsukoita; näin käy kun ei totuta hevostaan kaikkeen odotettuun ja odottamattomaan. Mies oikoi joulunpunaisen takkinsa kulmaa ja katsoi maneesin seinällä raksuttavaan kelloon: vielä muutama suoritus ja sitten hän menisi hakemaan Tuuren Amelien talutuksesta, nousisi selkään ja näyttäisi kuinka ratsastetaan ja miten hevonen koulutetaan. Joulumieli oli tarttunut myös Iivariin, mutta se lähinnä vain korotti tuon muutenkin hehkuvaa itsetuntoa siinä missä muut tahtoivat tehdä toisille pyyteettömästi hyvää. No, tekihän mies sitä toki itselleen, kai se laskettiin.

"Menen nyt verryttelemään" Iivari totesi lyhytpuheiseen tapaansa harppoessaan kiiltävissä vasikannahkasaappaissaan ottamaan ratsunsa hoitajan käsistä. Amelie nyökkäsi aina yhtä pirteästi niin että tonttulakin tupsu heilahti hänen kasvojaan vasten, saaden jopa kivikasvoisen Iivarinkin hymyilemään sekunnin sadasosan ajan aivan vilpittömästi. Satula natisi kun mies heilautti itsensä pitkäharjaisen suomenhevosensa selkään, otti ohjat ja heti sen jälkeen suuntasi jo kohti muita verryttelijöitä. Ori heilautti muutamaan otteeseen niskojaan niin että aaltoilevat jouhet hulmusivat ja asteli kuin kuningas kentälle. Iivari ei ollut koskaan pitänyt suomenhevosista, mutta tässä orissa oli jotain minkä vuoksi hänen oli ollut pakko saada se itselleen. Asennetta se kai oli, tai egoa. Jotain mikä sai molemmat tuntemaan itsensä kaksi kertaa suuremmiksi kuin oikeasti olivatkaan — tänään tuo normaalisti niin harkittu, elegantti ratsastaja oli tappuraa ja itseriittoista voitontahtoa täynnä, ja olkoot syynä sitten joko kohottava joulutunnelma tai terästetty glögi niin ilman ruusuketta ei tämä ratsukko kotiin lähtisi!

Ratsukko ravasi radalle hallitusti, kootusti, ja pysähtyi tervehdykseen. Iivari nosti kätensä kumarruksesta, otti ohjat ja jatkoi kootussa ravissa kohti tuomaripäätyä. Nissepolkka soi kovaäänisistä kun he kääntyivät oikealle, valmistautuen ratsastamaan kulman ja siirtymään keskiraviin — ja sitten tapahtui se mihin pessimisti olisi osannut varautua: juuri kaksikon ollessa kulmassa heidän kohdallaan olleesta joulukuusesta tipahti kimmeltävä kultainen pallo, jolloin Tuure muuttui hillitystä, punahuopaisesta kouluratsusta uudenvuoden jättiraketiksi. Se ponkaisi sivulle sellaisella voimalla kuin timmiksi pumpatuilla lihaksilla voi vain kuvitella pääsevänsä, otti muutaman tanssiaskeleen ja kääntyi sitten koristen katsomaan tuota kamalaa vihreää hirvitystä joka heitteli pikkuisia hevosia palloilla; hui kamala! Iivari piti juuri ja juuri itsensä kiroamatta ääneen: se oli sitten siinä, heidän voittonsa siis. Ja kasvonsa, ne mies tunsi menettäneensä kokonaan tasapainoillessaan kouluradalla sättäävän suomenhevosen satulassa, juuri kun hän itse oli niin kovasti aiemmin mielessään muita aivan samasta syystä arvostellut. Tilanteen olisi sietänyt vielä jotenkin jos hän olisi voinut ratsastaa radan loppuun, mutta Tuure oli niin kertakaikkisen kauhuissaan nurkassa vaanivasta kuusesta ettei suostunut menemään C-M-akselille askeleenkaan vertaa vaikka Iivari lävistettyä huultaan purren sitä kuinka yritti maanitella takaisin radalle. Tapahtui juuri se mitä hän pelkäsi ja suoritus jäi kesken kuten koko ratsukolle sellaiset vibat ettei punaiset takit ja tonttuhatut onnistuneet niitä enää parantamaan. Tuure oli hänen luottoratsunsa, kuinka näin pystyi käymään?! Ori ei ollut koskaan ennen vetänyt herneitä nenään mistään ja nyt sitten yksi ainoa sopivasti ajastettu kuusenkoriste pilasi koko hartaasti odotetun aattokisan, tähdet eivät selkeästi olleet heidän puolellaan tänä vuonna.

"Tästä ei joulu voisi huonommaksi mennä" Iivari mutisi pettyneenä tiimilleen jäähdytellessään yhä säpsyvää Tuurea, onnellisen tietämättä kuinka väärässä olikaan.

08.12.2014 | Valmentajana Eve

Maneesissa Iivari ja Tuure olivat jo kovaa vauhtia tekemässä alkuverryttelyjä. Seurasin ratsukon menoa hetken aikaa, kunnes astelin areenan keskelle tervehtimään ja kysymään kuulumisia.

Aloitimme valmennuksen ravitehtävillä, pyysin teitä menemään pohkeenväistöjä uraa pitkin ja toisella pitkällä sivulla tekemään avotaivutusta. Seurasin jokaista askelta tarkasti, neuvoin ratsastamaan vähän enemmän vielä pohkeella, sillä Tuure näytti olevan melko raskas kädelle ainakin sillä hetkellä.

Seuraavaksi saitte ratsastaa kolmikaarista kiemurauraa ja joka kerta keskihalkaisijalla viiden sekunnin pysäytys ravisiirtymisillä. Siirtymiset olivat alkuun melko epätasaisia ja varsinkin pysähdykseen tulitte aika usein käynnin kautta. Sait ratsastaa oria aika aktiivisesti, että se alkoi kuuntelemaan paremmin ja pikkuhiljaa meno alkoi näyttää kevyeltä ja vaivattomalta.

Siirryimme laukkatyöskentelyyn, jossa ensimmäiseksi saitte tehdä normaaleja ympyröitä ja voltteja, jotta laukka saatiin kunnolla rullaamaan. Sen jälkeen harjoiteltiin vähän vastalaukkapätkiä, aloittaen loivasta kiemuraurasta vastalaukassa ja jatkaen siitä kolmikaariseen, jossa koko keskikaari ratsastettiin vastalaukkaa. Tuure näytti toimivan laukassa hyvin kuuliaisesti ja kaikki vastalaukat näyttivät tasapainoisilta. Lopuksi saitte tehdä muutaman siirtymisen kootun ja keskilaukan välillä, jonka jälkeen otimme samat tehtävät toiseen suuntaan vielä.

Laukan jälkeen saitte vielä tehdä hetken ravissa töitä. Halusin nähdä Tuuren lisäyksiä, sillä orin ravi näytti tosi kivalta. Yllätyin miten tasapainossa ja tahdissa Tuure kulki lisäyksissä. Se tuntui nauttivan liikkeidensä esittämisestä, eikä mikään ihme. Annoin teidän aloittaa loppuverryttelyt, sillä ori oli saatu hyvään hikeen ja tunnelma oli hyvä.

01.12.2014 | Valmennus, omistajan näkökulmasta

Joulukuun ensimmäisenä päivänä oli brittiläinen kouluratsastusguru Jean Clayworth pitämässä kouluvalmennusta Oldfinionin maneesilla, ja mukaanhan oli pakko tunkea hifistelemään "barokkisuokilla".

Tehtävänä siirtymiset niin askellajista toiseen kuin askellajin sisälläkin.
Oldfinionin hienoissa puitteissa vieraili joulukuun alussa valmentamassa kouluratsastusguru Jean Clayworth, joten Tuure pääsi heti ensimmäisessä valmennuksessaan tiukkaan syynäykseen. Tavoilleen uskollisena Iivari ei voinut mennä valmennukseen tavallisen tylsän suomenhevosen kanssa, vaan yleistä rotua kompensoiden ratsukko säväytti tutulla barokkivarustuksellaan. Varustekeikarointi ei kuitenkaan huijannut Jeania joka haukansilmillään bongasi juurikin nuo Tuuren perisynnit, hätäiset liikkeet ja temmon epätasaisen laadun. Muut hevoset kiinnostivat hevosherraa myös paljon enemmän kuin työskentely... Mutta tyvestä puuhun noustaan!

"I can see your stallion would be great if he might gain some muscularity and power into his movements, but for a finnhorse this was totally ok if you want to stay on easy level. Transitions were exact and trot was definetily his best gait. Pay attention in rhythm of gaits, don't let him run off your aids. Neat baroque tack!"

14.11.2014

Viimeisimpiin asioihin mitä Iivarista voisi kuvitella on se että hän joskus omistaisi tavallistakin tavallisemman suomenhevosen, joka olisi väriltäänkin tylsä ja liikaa nähty rautias, koulupainotteinen ja ravurisuvusta. Mutta kohtalolla on kummia kiemuroita... Iivari ei koskaan suunnitellutkaan ostavansa suomenhevosta, ja nähdessään ensimmäisen kerran Tuuren myynti-ilmoituksen hän hyppäsi sen yli lukiessaan ensimmäisen rivin: koulupainotteinen, melkein yksivärinen kuusivuotias suokkiori — noitahan näkee joka kisoissa tuhat ja yksi. Törmätessään myöhemmin samaiseen ilmoitukseen hän jälleen skippasi sen, kunnes kolmannella kerralla jäi katsomaan kuvaa pitkäharjaisesta, ihan komeasta orista. "Onhan tuo suokiksi hieno" kävi mielessä sen kummempia kuitenkaan vielä suunnittelematta, kunnes silmäily sattui pitkän myyntitekstin riville joka kertoi hevosen mukana tulevista barokkisuitsista kankineen ja samettipintaisesta satulasta. Mitä, mitä, mitä?! "Myydään vain koska meillä on samasta parista vanhempi kasvatti tallissa..." Äkkiä ilmoitus alkoikin kummasti kiinnostamaan. Pureutumalla tarkemmin tekstiin Iivari sai ilmi että tämä Tuure-ori oli saanut näytellä kesäteatterissa nuorena, jonka jälkeen kasvattaja innostui viemään asiaa vielä enemmän eteenpäin ja ryhtyi esiintymismielessä raahaamaan hevostaan erilaisiin tapahtumiin ja näytöksiin mukaan esiintymään edukseen ja näyttämään että suomenhevonen ei ole pelkkä talon työjuhta vaan oikealla rakenteella ja koulutuksella siitä saisi aivan yhtä upean edustusratsun kuin keski- ja Etelä-Euroopan loistavista, vanhoista ratsuroduista.

Liikkeet eivät Tuurella olleet yhtä korkeat ja näyttävät kuin vaikkapa PRE-hevosilla, mutta Iivari vaikuttui orin hyvästä kapasiteetista rotuunsa nähden ja näyttävästä ulkomuodosta, nähden jo mielessään itsensä vaativilla radoilla hulmuharjaisen suomiratsun satulassa, hämmästyttämässä valmentajia ja muita opinnälkäisiä pöllähtämällä kentän portista tulisen barokki-suokin kanssa. Suokin. Zen tulisi mullistumaan.