Zen tunnetaan nimenomaan barokkimallisten barokkihevosten jalostajana, joten töppökaulaisiin suomenhevosiin siellä ei uskoisi törmäävänsä. Mutta niin vain siellä jalosukuisten ratsuoriiden välistä pilkistää ei vain yksi, vaan peräti kaksi, maatiaissumpteria: on Välske ja sen poika Pronssi.
Pronssi, usein myös kuvaavammin Härski, saapui talliin tilausvarsana Kultasaaren Kartanolta. Shirenhevosista oli päätetty luopua taloudellisista syistä: ne olivat niin suuria että söivät enemmän kuin pelloilla tuottivat. Sen sijaan pieni, sitkeä ja vähäruokainen suomenhevonen olisi oikeasti järkevänmittainen työhevonen, ja kaiken huipuksi vielä kuitenkin ratsastettavissa edes kevyeeseen harrasteluun. Kun samassa juonessa saisi Välskeenkin kantaman Tuukkalan Toivo-orilinjan jatkumaan, niin diili Kultasaaren kanssa ei voinut kääntyä kuin voitoksi. Pronssin syntymää odotettiin absurdin suurin tuntein — toiset, kuten tuleva omistaja Iivari, odottivat innolla, toiset, kuten suomenhevosiin uskonsa menettänyt oppipoika Fricis, silkalla kauhulla.
Fricis aina jurputti että yksikin Välske tallissa oli liikaa, ja nyt niitä olisi sitten kaksi. Toisen unelma on toisen painajainen.
Pronssiksi tätä pitäisi kutsua, mutta Härskiksi se useimmiten taipuu... Isänsä tapaan pikkurautias osaa olla oikea korpiurpo, ehkä jopa aavistuksen kovakalloisempi sellainen. Pronssilla on vahvoja mielipiteitä vahvoilla ilmaisuilla. Kun ei yhtään nappaisi olla harjattavana niin se ei hoitajalta jää huomaamatta, mutta toisaalta taas kun on hauskaa, niin senkin Pronssi osaa tasapuolisesti kertoa. Ainoa vain että se mikä nuoren orivarsan mielestä on kivaa, ei ole sitä aina tallilaisille.
Mutta mitään ei Pronssi säiky — ei kyttääkään, eikä kyllä väistäkään. Sillä on sellaista rehellistä hakkapeliitta-asennetta mitä jokaisesta suomalaisesta pitäisi ripaus löytyä, kunhan se jäisi tosiaankin vain siihen ripaukseen. Pronssiin on nimittäin saattanut lipsahtaa kauhallinen...
i. Vappulan Välskäri VIP MVA Fn, KTK-II, Valio Ori, YLA2 rt sh, 156 cm |
ii. Tuukkalan Toivo Fn, KTK-II rt sh, 163 cm |
iii. Tuukka rt sh, 165 cm |
iie. Hovi-Siskotar prt sh, 157 cm |
||
ie. Sylvia KTK-II rt sh, 153 cm |
iei. Puotilan Sylvester tprt sh, 156 cm |
|
iee. Pikkulintu rt sh, 152 cm |
||
e. Hirittopuu prt sh, 160 cm |
ei. Virivaijeri prt sh, 161 cm |
eii. Liukulaakeri prt sh, 155 cm |
eie. Viritin rt sh, 169 cm |
||
ee. Hurmaliini mrn sh, 165 cm |
eei. Hurmatti mrn sh, 165 cm |
|
eee. Marliina rn sh, 163 cm |
Pronssi ei ole vielä jalostuskäytössä.
Periytyviä ominaisuuksia ei voida vielä määrittää.
Syntyi | Skp. Nimi | Emä | Omistaja | Meriitit |
Varsinaiset tarinalliset tekstit voit lukea päiväkirjasta
Hirmun tiineys oli edennyt kesällä juuri niin nautinnollisesti kuin se suinkin voi edetä. Eerikaa suorastaan hirvitti, suostuisiko raudikko enää koskaan palaamaan oikeisiin töihin; elo rantalaitumella omassa laumassa oli sen verran mukavaa puuhaa, että varmasti paluu arkeen tulisi tuntumaan tuskaiselta. Toisaalta Hirmu oli sen verran ahkera hevonen, että se tuntui ravaavan portille vastaan suorastaan toivoen, että pääsisi harjoittamaan hikiliikuntaa. Hikiliikuntaa ei kuitenkaan ollut luvassa, paitsi ehkä Eerikalle itselleen, joka alkoi puskemaan stressihikeä kuin meijeri maitoa varsomisen lähestyessä. Mukana stressaamassa oli myös tallin omistaja Sofia Kultasaari, jonka suomenhevostamma Pätkä oli sattumoisin myös tiineenä. Naiset saivat yhdessä panikoida sitä, menisikö varsominen heiltä kokonaan ohi; Power Jump oli aivan nurkan takana ja molemmat tammat tuntuivat surutta pihtaavan varsojaan.
Pätkä ja Hirmu olivat muutenkin kuin paita ja peppu; ne tekivät kaiken yhdessä ja tuntuivat toimivan toisilleen mitä parhaimpina terapeutteina. Tammat olivat kesän aikana paisuneetkin samassa tahdissa kuin pullataikinat konsanaan. Varsomista tammat eivät lopulta kuitenkaan suorittaneet synkronoidusti. Heinäkuun kahdenkymmenennen päivän aamuna Eerika huomasi laitumen valvontakamera kuvassa ylimääräisen jalkaparin, joka pilkotti sumun keskellä rykelmänä seisovien tammojen välistä. Naiset olivat kaahanneet mönkijällä laitumelle, ja tällä kertaa se oli Eerika, joka joutui hieman pettymään, vaikka toki hän oli iloinen ystävänsä terveestä varsasta. Laitumella odottava varsa oli ruunikko, joten se ei mitenkään voinut olla Hirmun ja Välskärin varsa; kaksi rautiasta jättäisi satavarmasti rautiaan varsan, eikä Hirmu ollut tiettävästi käynyt vieraissa.
Hirmu ei omistajansa kauniita pyyntöjä ottanut kuuleviin korviinsa, eikä varsa tosiaan saapunut maailmaan ennen kuin hevosrekka starttaisi kohti Iso-Britanniaa ja Power Jumpia. Eerika tiesi Hirmun jäävän parhaimpiin mahdollisiin käsiin; tallityöntekijä Joel Turunen oli kokenut hevosmies, ja myös tallin oma eläinlääkäripariskunta Mikko ja Rosabella Autio olivat koko ajan valmiudessa varsomista varten, mikäli tilanne vaatisi jonkinlaista puuttumista. Eerika pystyi onneksi katselemaan valvontakameran kuvaa myös omalta puhelimeltaan, ja hieman neuroottiseksihan se ruudun tuijottaminen pikkuhiljaa yltyi.
Hirmu ei mitä ilmeisimmin halunnut tehdä varsomisestaan minkäänlaista ohjelmanumeroa, sillä se aloitti varsan puskemisen maailmaan varhain perjantaiaamuna, kun kukaan ei ollut päivystämässä valvontakameroita. Eerikan havahtuessa uuteen päivään laiva oli juuri saapunut Newcastlen satamaan, ja Hirmu oli jo viimeistelyjä vailla valmis. Eerikan kiljahdus herätti ainakin muutaman viereisesti hyteistä, kun nainen tajusi Hirmun nuolevan puhtaaksi tähtipäistä, vaaleaa varsaa. Sillä sekunnilla Eerika soitti Joelille, käskyttääkseen miehen laitumelle tarkistamaan tilanteen. Videopuhelun välityksellä Joel kuvasi jaloilleen hoipertelevan raudikon ensiaskeleet Eerikalle. Mies pääsi sen verran lähelle, että sai todettua varsan oriksi, mutta sitten Hirmulla alkoi mennä hermo, joten Joel poistui suosiolla useamman kymmenen metrin päähän.
Eerika välitti kuvat Iivarille Latviaan ja kertoi samalla keksineensä orivarsalle jo mainion nimen; Pronssihäräkä. Heikkomielisille Eerika ei suosittele hyvin vanhan kidutusmenetelmän googlettamista, mutta kauhugenreen ja kaikkeen yleisesti epämiellyttävään mieltynyt nainen ei voinut vastustaa kiusausta. Samalla omalaatuinen nimi sopi kivasti yhteen Hirmun virallisen nimen kanssa, varsinkin kun tunki ylimääräisen ä-kirjaimen nimeen mukaan.
Vielä tänäkin päivänä on kaikille osallisille hyvin suuri mysteeri, mitä latvialaisen Dzelzainin linnan omistaja Iivari von Hoffrénin päässä tapahtui, kun hän näki Hirittopuun ensimmäisen kerran. Mikä niin tuiki tavallisessa suomenhevosessa sai huippulaadukkaisiin, korkeasti koulutettuihin hevosiin tottuneen miehen ajattelemaan, että tässä se nyt on; täydellinen puoliso hänen omalle suomenhevosorilleen? Kyvykkyydellä tai herttaisella luonteellaan Hirmu ei sitä ainakaan tehnyt, se on varmaan, mutta ehkä jokin tamman sisukkaassa asenteessa teki vaikutuksen kivikasvoiseen mieheen. Iivari meinaan näki Hirmun ensimmäisen kerran silloin, kun tamma raivokkaasti paimensi laitumeltaan karanneita nuoria oreja talliin. Tamma itse ei ollut karkuteillä, päinvastoin Eerika oli päästänyt Hirmun ohjista tarkoituksella irti, kun hän oli nähnyt vapaana sinkoilevien varhaisteinihevosten lähestyvän. Hirmussa meinaan on aina ollut paimenkoiran vikaa, ja vihellyksestä takaisin luokse palaavan tamman uskaltaa surutta päästää irti. Ehkä tämä esiintyminen oli ollut jonkinlainen käännekohta Iivarin mielestä.
Eerika oli ohjannut tallinkäytävällä hämmentyneenä poukkoilevat orit omiin karsinoihinsa, Hirmun odottaessa kiltisti ulko-ovella. Hirmu ei kuitenkaan enää ollut yksin siinä vaiheessa, kun Eerika palasi ulos, lähteäkseen vihdoin kohti verryttelykenttää. Raudikon vierelle oli ilmestynyt pitkä, tumma hahmo, joka aloitti keskustelun kysymällä, kenen tämä suomenhevonen on. Keskustelu oli hyvin lyhyt ja vähäsanainen, mutta päättyi siihen lopputulemaan, että Hirittopuu saisi jäädä seuraavien kilpailuiden jälkeen mammalomalle. Puolisoksi oli valikoitunut Iivarin omistama Vappulan Välskäri, ja varsa muuttaisi vieroituksen jälkeen Latviaan.
Sitäkään ei vielä oikein varmaksi tiedetä, että miten Iivari päätyi juuri Kultasaareen tammakiikarit silmillään. Ilmeisesti Amelie Chaput oli saanut vastahakoisen miehen taivuteltua mukaansa kilpailumatkalle Suomeen juuri sillä verukkeella, että nimenomaan Suomestahan niitä suomenhevostammoja voisi löytää. Sellainen tosiaan sitten löytyi, joskin ehkä epätavallisissa olosuhteissa; vapaana sinkoilevat lapsihevoset ja äkäistä paimenkoiraa imitoiva suomenhevonen olisivat jonkun mielestä voineet olla sellainen kerran elämässä kokemus. Kultasaaren tiluksilla tällaiset episodit kuitenkin tunnettiin ihan vain tavallisina lauantaipäivinä.
Groomina Viveca Lynch
Ei osallistu vielä turnajaisiin
#pronssiharaka
Sijoituksia 0 kpl, joista voittoja 0 kpl
CUP: 0 p.
Sijoituksia 0 kpl, joista voittoja 0 kpl
noviisiluokat