30.08.2021 | Sysi, savi

Ei tässä voittamaan lähdetty, kunhan lähdettäisiin edes. Sekin oli tällä hetkellä vaakalaudalla, mitä Riario ei tuntunut käsittävän lainkaan. Hyväntuulisesti se pärskyi menemään ratsastajan yksinäisestä jupinasta välittämättä.

Kimolla oli kaksi puolta. Se oli heti ensimmäisinä tekoina ansainnut kannuksensa erämaassa, ja kun Iivari suunnitteli jo syksyn retriittiä, ei hän edes harkinnut muita ratsuja alleen. Riario ei hienostellut turhia, se oli kylmähermoinen ja sitkeä, sinänsä sopivalla tavalla ehkä umpimielinen ettei ylimääräiset ulkoiset ärsykkeet kuorta läpäisseet. Kun rämpi pimeällä taigalla kuu ainoana valona, oli askeleessa jäntevyyttä ja kokoamisastetta tärkeämpää laskea se niin että pysyi pystyssä. Jos ratsastajaa suisti alas jalassa roikkuva Igzibin mies, ei ollut mitään väliä mahtuiko puolipiruettiin neljä vai kuusi askelta, kunhan se tapahtui — ja äkkiä.

Sitten oli Riario pumpuliin käärityssä siviilielämässään. Sillä samaisella järkähtämättömyydellä jolla ori puski ylänköä riepottavien myrskytuulien ja hurjien metsästysretkien läpi, se väitti ratsastajalleen vastaan areenalla. Tuntui kuin he olisivat kahnanneet samoista asioista jo iäisyyden: Iivari tahtoi esitellä Riariolle uusia tapoja liikkua, mutta itsepäisyydellä (joka veti vertoja jopa tallin suomalaisedustukselle, ja se on paljon se) ori suorastaan kieltäytyi ottamasta ajatuksia vastaan. Sen itseriittoisuus oli ihailtavan raivostuttavaa: mitä enemmän Iivari yritti hillitä mahtipontisia yliliikkeitä ja keskittyä omiin ideologisiin yksityiskohtiinsa, sitä enemmän Riario muistutti can can-tanssijaa.

Hetken aikaa Iivari oli pääsevinään asian yli. Jos Riariosta ei tulisikaan täydellistä, barokkipyöreää kouluratsua, niin olihan valtameri täynnä pisaroita ja talli muita upeita hevosia.

Mutta sitten hän meni ilmoittamaan Riarion Rinascimento Sim Pratolinoon, ja alamäki alkoi. Henkinen alamäki. Sille oli ollut syynsä, miksei kimoa ollut näkynyt pienemmissäkään turnajaisissa enää mukana… Nyt se pääsisi vetämään kouluttajansa lokaan isolle areenalle, ainakin jos Iivarin tuntemuksia kysytään. Kyllähän hän tiedosti itsekin sen mitä Vitaliya oli huomauttanut — “suurin osa yleisöstä näkee vain korskean orin eikä kiinnitä tuon taivaallista huomiota siihen, miten se liikkuu. Ota naama pois nutturalta, hymyilet kerrankin ja heilautat hattua vain!” — mutta entä jos kuitenkin… Katsomosta saattaisi silti löytyä joku tarkkasilmäinen. Kanssaratsastajista aivan varmasti. Kovasanainen, ehdoton ja vaativa Iivari von Hoffrén karauttaisi heidän eteensä ratsulla, joka edusti kaikkea mitä mies itse äänekkäästi vastusti?

Siinä jos ei uskottavuus menisi, ei missään.

Riario ei tiennyt moisista pulmista, se vain nakkeli niskojaan ja odotti pääsevänsä jatkamaan rataharjoitusta. Selässä Iivari pohti, millä tekosyyllä voisi jättää orin kotiin ja esiintyä pelkän Nairan kera. Kaunis, omin käsin maalattu ruunikkotamman muotoinen taideteos… Riario oli kyllä viimeinen kerta kun Iivari ostaisi jonkun toisen valmistelemaa ratsua uudelleenkoulutettavaksi.

Nyt mies itsekin jo hermostui jahkailuunsa. Hemmetti, ei hän ollut se joka painoi jarrua ja hannaroi: jos kaikki oli jo tulessa, niin palakoot sitten komealla roihulla. Paino sanalla komeasti — Riario sen taitaisi.
Syteen tai saveen, Italia kutsuisi myös Riariota. Olkoot tämä sitten vaikka heidän grande finale, jos kaikki menisi penkin alle.

Ori nousi keskiviikkoaamuna kuljetukseen muiden vanavedessä.

09.06.2020 | Sopeutumista

Vaikka Riario onkin tottunut matkustelemaan eikä sitä uudet paikat tunnu hätkäyttävän, otti orhilla silti oma aikansa kotiutua Zeniin. Tiedä sitten oliko hälinää liikaa vai mikä, mutta ensimmäiset kuukaudet Latviassa Riario oli jotenkin epätyypillisen hermostunut ja jopa säpsy. Varsinkin jälkimmäinen ei tunnu kuvaavan niin mitenkään tätä karua hevosta, joka selvisi Siperian talvestakin silmäänsä räpsäyttämättä.

Nyt kaikeksi onneksi Riario on tuntunut tulevan siihen tulokseen, ettei Dzelzainin tontti ole sittenkään hullumpi paikka asua. Käytös on alkanut palautumaan normaaliksi, ja kirsikkana kakun päälle komistuksen ensivarsakin näki päivänvalon viikko sitten — ja luoja miten kaunis tammavarsa sieltä tulikaan. Kyllä tässä voiton puolella jo ollaan.

02.01.2020 | Kulttuurishokkeja suuntaan jos toiseenkin
» Lue koko teksti
"Kun he lopulta istuivat aamuisen kaamostaivaan alla toistensa hevosten selässä, alkoi Iivaria hiljalleen kaduttamaan. Hän ei voinut sanoa Efimin ratsastavan rumasti, mutta ehkä ennemmin adjektiivi "erilainen" kuvasi venäläismiehen tyyliä. Tuo oli paljon räväkämpi ja käytti pohkeita helposti, luottaen myöskin jarrujen löytyvän enemmän ohjasta kuin istunnasta. Normaalisti niin selväpäinen Riario kavahteli ja heitteli niskojaan sen saadessa vuoroin pohkeenläväytyksiä, vuoroin tuntiessaan pidätteet ohjissaan, eikä normaalisti niin kylmäkiskoinen ja tyly Iivari kehdannut sanoa mitään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän nimittäin tunsi olevansa riippuvainen jostakusta: ilman Efimin takaamaa turvaa ei tähän aikaan vuodesta ollut keltanokilla mitään asiaa selvitä Siperian luonnossa. Oli siis parempi pitää suunsa supussa ja koittaa olla suututtamatta huushollin isäntää.

08.01.2020 | Trans-Siperian linjalla

» Lue koko teksti Junan pehmeä penkki tärisi veturin jarrutellessa kalteviin mutkiin. Villit maisemat vilisivät ikkunan takana vaihtelevalla nopeudella. Ne näki jo aivan hyvin: mitä pidemmälle matka eteni, sitä valoisampaa oli.

Iivari mietti karjavaunussa hytkyvää Riariota, pärjäsiköhän ori siellä? Eihän tämä toisaalta ollut sen ensimmäinen matka: samaa rataa pitkin he olivat syksyllä matkustaneet kohti seikkailuaan. Nyt he laskettelivat takaisin kohti sivistystä: ensin trans-Siperian rataa pitkin Moskovaan, sieltä jatkoyhteys Kiovan kautta Riikaan, jonne Clave tulisi häntä vastaan ja kyydittäisi viimeisen välin pääkaupungista Saulkrastiin.
Hänen ei ollut tarkoitus lähteä vielä näin aikaisin. Länsituuli oli kuitenkin puhaltanut mukanaan kummallisen leudon sään, jollaista ei vuosikausiin oltu kesken mannertalvea Vecnon paljakoilla koettu. Iivari kävi pienen palaverin talon väen kanssa: jos pitäisi päästä kevääksi takaisin kotiin, kannattiko lähteä nyt vai pystyisikö sitä lykkäämään? Paikallisten tiukka kehotus oli hyötykäyttää lämmin sää, sillä mikäli normaalit kelit palaisivat takaisin, ei Iivari luultavasti pääsisi nostamaan kytkintä ennen huhtikuuta. Näinpä sinitakki pakkasi tammikuisena aamuyönä kimpsunsa, nosti laukut Riarion selkään ja aloitti pitkän vaelluksensa kohti etelää.

Ensimmäisenä matkapäivänä Alik saattoi Thalia-tamman kanssa Iivarin niin pitkälle matkan alkuun kuin pystyi. Riaroi käyttäytyi herrasmiesmäisesti saattoseurueessaan: ehkä sekin tiesi teiden eroavan lähempänä kylää. Vanhan ukon kielitaito oli huono, joten vaellus sujui hiljaisuuden vallitessa, satuloiden narinaa ja hevosten pärskimistä kuunnellen. Hyvästeiksi kelpasi tiukka kädenpuristus ja nyökkäys, jonka jälkeen ukko karvalakkeineen hyppäsi ketterämmin kuin moni itseään tuplasti nuorempi Thalian satulaan ja kääntyi takaisin. Iivari tunsi itsensä orvoksi: hän kyllä muisti reitin tästä eteenpäin, mutta hämärä alkaisi pian kääntymään pimeäksi ja tuo oli aivan yksin keskellä ei-mitään, seuranaan vain uskollinen Riario. Mies oli oppinut yhtä jos toistakin korvessa selviytymisestä vierailunsa aikana, mutta hän ei silti toivonut eksyvänsä: villakangastakki ja Riarion nöpöinen talvikarva eivät lämmittäisi pitkään. Ensi kerralla olisi varustauduttava fiksummilla vaatteilla ja useammalla loimella.

Toisaalta oli hienoa nähdä Riario aivan uusilla urilla: se ei hätkähtänytkään kun Efim äkkiarvaamatta laukkasi Karlan luokse, noukki jousen hidastamatta tytön kädestä, kaarsi loivan käännöksen ja lähti kiitämään kohti juuri aseteltuja juuttisäkkejä jotka suorittivat maalin virkoja. Toinen nuoli lähti heti ensimmäisen perään, sitten kolmas, eikä ori hätkähtänytkään uutta ääntä. Tsup, tsup, tsup, kolme nuolta löysivät osoitteensa. Riario oli upea näky nelistäessään lumi pöllyten ylängöllä. Sen puhtaanvalkea karvapeite hohti helmensinisenä epätoivoisesti horisontin takaa siroavasta kaamosvalosta, kun aurinko ikään kuin kurkotteli kohti maanpintaa. "Kyllä minä täältä vielä keväällä palaan" kertoivat yksittäiset säteet lähettäjänsä sanomaa.

"Ei tämä mikään nopein ole. Mutta varma, tosi varma," Efim kehui antaessaan Riarion hetken vetää henkeä. Sen pikkupörröinen talvikarva oli hiestä aivan märkä: kimo oli tottunut raskaisiin, hyvää lihaskuntoa vaativiin koottuihin liikkeisiin, mutta niinsanottu kardiojumppa ei ollut sen omin juttu. Muutama napakka laukkaspurtti hangessa ja sieraimet puuskivat ilmaa ulos punaisina.
"Hyvin herkkä istunnalle. Meinasi kääntyä ympäri kun ammuin taakse," Efim analysoi lisää kävellessään yhä puuskuttavan Riarion kanssa vanhoja jälkiä pitkin. "Entä mitäpä pidit Adejasta?"

6.12.2019 | Tunturien veljet
» Lue koko teksti
"...Nyt hän tiesi ettei Riario hylkäisi häntä ainakaan yksin. Hän ei silti ollut onnellinen. Miksei? Tuon oli onnistunut luoda hyvä perusluottamus ratsuunsa. Enemmänkin, Iivari tunsi jonkinlaista sielunveljeyttä tuohon mustajouhiseen, vakavailmeiseen oriin: näki ehkä itsensä ratsussaan. Samankaltaista tunnetta Iivari ei ollut koskaan tuntenut yhdenkään toisen hevosen kanssa, ei edes armaan Dukensa joka odotti häntä Uralin toisella puolella. Riarion kanssa mies oli kokenut lyhyessäkin ajassa enemmän kuin monien muiden hevosten elinaikana, ja jokin kumma vetovoima hevosen katseessakin oli. Siinä harvan lumisateen pyörteillessä ympärillä, kun kevyt tuuli heilutti samansävyisiä jouhia ja hiuksia samassa aallossa, ei näkyvästi tapahtunut muuta kuin katseiden vaihto ja halaus kahden eri eläinlajin välillä. Mutta kiertäessään kätensä ohuen talvikarvan verhoaman kaulan ympärille, oli kuin pieni sähkövirta olisi kulkenut ruumiin läpi. Pala kohosi kaksijalkaisen kurkkuun, silmiäkin poltteli.
Iivari nykäisi itsensä kauemmas ja pyyhkäisi kämmenselällä silmäkulmiaan. Hän ei ollut tätä tyyppiä, ei nyt, ei koskaan. Iivari von Hoffrén ei itkenyt! Jopa Riarion seurassa häpeä oli ääretön, olkootkin sitten vain hevonen. Oli hämmästyttävän vaikea taistella äkkiä ryöpsähtänyttä oloa vastaan, nieleskellä ja tuijottaa horisonttiin odottaen tunteiden laantuvan. Välttelikö hän katsomasta oria päin peittääkseen vetiset silmänsä? Naurettavaa."

23.11.2019 | Samettitakissa Siperiaan
» Lue koko teksti
"Iivari tunsi itsensä harvoin altavastaajaksi, mutta nyt kyseinen harvinainen tilanne oli käsillä. Ratsu hänen allaan kiemurteli kuin lattaritanssija, oksat tarttuivat pitkiin mustiin jouhiin ja juurakot olivat korkeita kuin muurit. Sammal vuoron lipsui ja vuoron petti kavioiden alla. Edellä kulkeva langanlaiha ori sen sijaan puikkelehti kevyesti ja varmajalkaisesti pitkin harmaata syysmetsää. Ahaltek — Pazuzu sen nimi taisi olla— oli selkeästi omalla maallaan, siinä missä barokkimallisella Riariolla oli täysi työ ja tuska pitää tasapainonsa. Näissä oloissa levaden hallitseminen oli yhtä tärkeää kuin lämpötyyny saunassa.

Efim vilkuili olkansa yli vaikkei sille ollut tarvettakaan: hänen vieraansa rymisteli ratsuineen perässä kuin Hannibalin sotanorsut. Jos nuo olisivat jääneet jälkeen, sen olisi kyllä huomannut hiljaisuudesta... Metsälle ei Efim ainakaan noita mukaan ottaisi! Hän ei rehellisesti sanottuna ymmärtänyt, mitä moinen kermaperse teki keskellä erämaata: Iivari ei samettitakissaan ja sipsuttelevalla destrierillään pärjäisi viikkoakaan yksin luonnossa, mikäli he nyt jälkeen jäisivät. Oli hyvä että Efim oli ottanut tuon ensin mukaansa vain lyhyelle kierrokselle: ei reppana kestäisi vettyneissä vaatteissaan edes puolen päivän ansakierrosta.

"Ennen kuin alamme suunnitella yhtään mitään, meidän täytyy opetella muutama perustaito, mister," venakko muotoili pieni iva sanoihinsa kätkettynä. Iivarin posket punottivat pienoisesta häpeästä: hän tunsi olonsa typeräksi. Mitä hän oli odottanut Siperian olevan? Kylmällä, märällä ja karulla maalla ei ollut tarvetta koreilla, eikä Efim todellakaan ollut sellainen henkilö johon tehtäisiin vaikutus esittelemällä materiaa. Samettisten ja kaniininnahkaisten vaatteidensa sijaan hän olisi voinut satsata villaan ja turkiksiin, silloin hänen ei olisi nytkään tarvinnut palella ja vaikuttaa samalla täysin idiootilta.
"Tämä ei ole mikään lomakohde" Efim lisäsi loppuun ikään kuin puolivahingossa. Iivari vastasi vain vaimealla tuhahduksella."