19.09.21 | Jousiammuntatreeniä

Monissa asioissa Amelie pystyi väittämään olevansa edes välttävän hyvä. Hän oli hyvä hyppäämään melko isojakin esteitä; hyvä klassinen ratsastaja; hyvä lukemaan niin ihmisiä kuin hevosiakin; hyvä tsemppaamaan muita. Mutta yhdellä taidolla hän ei ollut koskaan voinut retostella olevansa edes välttävä, ja se oli jousiammunta.

Nuolet eivät meinanneet löytää tauluun edes paikaltaan ampuessa, saati sitten Uulan täydestä nelistyksestä — niille ketkä eivät vielä tiedä, niin se on muuten kylmää kyytiä se. Ja kun muutaman toiston jälkeen tamma älysi yhdistää pellon reunaan kyhätyn radan tarkoittavan sitä että nyt on baana auki, niin jarruja oli turha etsiä. Ei sillä että niitä olisi tarvittu, tai edes ehditty etsimään.

"Miten mun on tarkoitus osua tauluihin, kun en ehdi välissä virittää uusiks kun Uula on jo radan päässä?!" Amelie parahti seuranaan harjoittelevalle Ilonalle.

"Kai se on vain opeteltava vieläkin nopeammaksi, tai sitten himmattava Uulaa vähän? Tosin en tiedä, varmaan helpompi antaa sen vain mennä ja treenata ampumista..." Ilonan vastaus oli ikävä kyllä totta — jos tässä vielä joutuisi keskittymään viriviri-Uulan hidasteluun, ei yksikään nuoli pääsisi takuuvarmasti ulos viinestä. Kai se oli siis vain nöyrryttävä opin tielle.

Amelie käänsi Uulan jo varmasti sadannen kerran sen iltapäivän aikana radalle. Vaikka pilkkupolle oli nyt myös hikisten vaahtotäplien laikuttama, sehän ei tamman menoa hidastanut. Sekunnissa se pinkaisi täyteen laukkaan heti saatuaan turpansa baanan suuntaan, ja Amelie ehti nippanappa hätäisen nokituksen kautta ampua kaksi ensimmäistä taulua, joista vain ensimmäinen otti edes osumaa. Toinen nuoli katosi peltoon.

"Ääääh, miks mä ilmoittauduin Uulalla, Cera on niin ihanan tasainen!" Amelie puhisi pidätellessään kaikin taidoin (ja voimin) allaan pomppivaa Uulaa. Knabstrup oli tainnut löytää uuden suosikkilajinsa, ratsastajansa kustannuksella.

30.03.20 PJ-estevalmennus Orange Woodissa | valm. Judith Becker

Uula korskui laskeutuessaan hazardihypystään kuin ihmeen kaupalla pystyssä pysyen. Se heitti niskojaan kuin huomautuksena ratsastajalleen, ennen kuin painoi kohti seuraavaa estettä.

Selässä Amelie koitti tsempata itseään, toipua myös kamikaze-loikan tuomasta adrenaliiniryöpystä. Nuori nainen ei ollut tänään parhaimmillaan, ja sen huomasi ratsastuksesta ainakin kilometrin päähän... Äskeinen aivan liian kaukaa ja vinosti lähtenyt hyppy oli ollut vain jäävuoren huippu: koko valmennus oli ollut yhtä sähläämistä, kun ratsastaja oli omalla planeetallaan, ratsu toisella. Pilkukas Uula tahtoi tapansa mukaan painaa täysiä turpa viidentenä jalkana, kun taas Amelien ajatukset pyörivät kotiasioissa niin tiukasti ettei hän tahtonut saada mitenkään otetta tästä hetkestä. "Kotiasioilla" tarkoitettiin tietenkin Dzelzainin tallissa, Zenissä, tapahtunutta ja yhä käynnissä olevaa draamaa. Amelien entinen ykkösratsu Zirafe oli palautunut takaisin, mutta ei hänen alleen, vaan uuden omistajansa kanssa — ja millainen diiva tuo nainen olikin! Tai okei, Amelien oli pakko myöntää ettei hän ollut kyllä vaihtanut vielä sanaakaan Nora Norringtonin kanssa, mutta sellaiset vibat Amelie oli tuosta saanut. Ehkä Nora tiesi että Amelie oli kateellinen Zirasta? Tai ehkä nainen oli vain naiselle susi? Tai ehkä...

"Keskity nyt, herran jumala!" Claven huuto raikasi kentän reunalta. Amelie ehti juuri parahiksi nostamaan ulkoavut kääntääkseen Uulan, välttäen nippanappa rysäyttämästä estetolppien päälle: näin käy, kun hevonen katsoo toiseen suuntaan ja ratsastaja toiseen...

"Ei tästä tuu mitään!" Amelie parahti takaisin melkein itku silmässä. Hän oli tunteellinen, joo, mutta ei voinut mitään: kotona Latviassa ei ollut hyvä olla, eikä nähtävästi tilaa päässyt eroon edes rapakon taakse. Amelie hiljensi Uulan (vaivoin) käyntiin, heitti ohjat pitkiksi ja hyppäsi alas satulasta. Ennen kuin kukaan ehti tekemään mitään, hän oli jo iskenyt ohjat Claven käteen ja juoksi ulos. Brunette ei itsekään tiennyt, oliko hänen poskillaan enemmän häpeän, surun vai kiukun kyyneliä. Ehkä kaikkia.

Clave jäi hölmönä seisomaan puuskuttavan Uulan kanssa. Hän koitti vaivaantuneesti hymyillä huivinsa alla valmennusta pitäneelle Judithille, mutta nainen ei onneksi nähnyt epämääräisiä suunpielen nytkytyksiä.

Judithin näkökulma En ole koskaan eläissäni nähnyt samanlaista sirkusta kuin tänään. Luulin tulleeni pitämään asiallista, kahden korkeatasoisen ratsukon tiivistä estevalmennusta kesän suurestekilpailuja varten. Kattia kanssa; kuin olisi tullut lastentarhaan vahtimaan villiintyneitä kakaroita - ihmiset ja hevoset mukaan lukien!

Valmennus alkoi sillä, että toinen ratsukoista saapui myöhässä. Koska kyseessä oli talliomistaja, olisi voinut ajatella, että itse valmennuspaikalla asuessa sitä ehtisi ajoissa, mutta toisaalta en sanonut asiasta työnantajalleni mitään. Hän itse voivotteli huonoa aamua, huonoa päätä ja hevosen huonoa tuulta: puoliveriruunan ilme oli happamempi kuin minä pahana päivänä - ja se on paljon se.

Toinen ratsukko oli ulkomaalainen ja tuonut mukanaan epäilyttävän oloisen huivipäisen taustatuen, joka otti oikeudekseen huudella toisinaan käskyjään ratsastajalle keskittyä. En yleensä salli valmennuksiini ulkopuolisia katsojia, mutta kaiken muun alkavan häslingin keskellä se jäi sivuseikaksi.

Lovexin pahatuuli näkyi jo alkukäynneissä niskurointina ja vääntelehtimisenä, ja raviin ruuna lähti pienen jalkapotkun saattelemana. Uula oli vieraasta paikasta kummissaan ja ylivireä - tai sitten ratsastajan hermostuneisuus vaikutti tamman käytökseen.

Ratatekniikka ainakin piti olla aiheena, mutta kun katsoi sitä kummankin ratsukon risaista yhteispeliä ja takkuilua, teki mieleni melkein käskeä kummallekin taluttaja ja paluu alkeisiin. Pieni ratsastushalli tuntui tavallistakin ahtaammalta, kun puoliverinen aloitti pukkihyppelynsä ja knabstrup kiihdytti vauhtiaan pitkin seiniä ja välillä esteitä päinkin sen sijaan, että olisi hypännyt niistä yli!

Nostin käden otsalle ja pyöritin päätäni. Mikä fiasko.

En tiedä näinkö yhtäkään varsinaista oikeaoppista estehyppyä tänä iltana. Lovex hyppi kyllä oikein olan takaa, tasajalkaa, ja tiedän kokemuksesta, että hevosella on mukavasti kapasiteettia sekä vireessä ollessaan erinomainen hyppytekniikka. Sitä vain, että tänään yli ei menty esteistä, vaan kiukuteltiin ratsastajaa vastaan.

Uula tuntui olevan halukas suorittamaan harjoitusradan niin nopeasti kuin mahdollista ja kiiti ympäriinsä kuin ammus. Vauhti oli ilmeisesti liian kova ratsastajalle, jonka ajatus ei pysynyt mukana, sillä puomeja lenteli kuin keihäitä joka suuntaan. En saanut tänään oikein minkäänlaista käsitystä ratsukon yleisestä kapasiteetista, vaikka Uula vaikutti kyllä pehmeältä ratsastaa ja halukkaalta, jos ratsastaja vain olisi ollut hommassa mukana. Ratsastajan huomio oli täysin muualla eivätkä ohjeistukseni tuntuneet menevän perille joko kielimuurista tai yleisestä hajanaisesta, sekavasta ilmapiiristä johtuen.

Sanonpahan vain sen, että vaadin tästä valmennuskerrasta tuplapalkan.

Valmennuksen huippuhetket - anteeksi ironia - olivat Lovexin niin raju yhtäkkinen pukkisarja, että Alexiina tussahti alas ja hänen osaltaan valmennus oli siinä. Jatkoin Amelien kanssa henkilökohtaisessa yksityisvalmennuksessa loppuajan, mutta tapaturma tuntui herpaannuttaneen keskittymisen hänen osaltaan entistä pahemmaksi ja lopulta koko valmennus loppui suunniteltua aikaisemmin siihen, että ratsastaja loikkasi alas satulasta, tyrkkäsi ohjat seuralaisensa kouraan ja juoksi itkien ulos maneesista.

Ennusteeni näille kahdelle kesän tuleviin kisoihin? Ei kannata vaivautua.

15.03.20 Katselmus Seppeleen estevalmennusrenkaaseen | valm. Janna Luhta

Maneesihiekka pöllysi kun kaviot iskivät rytmikästä kolmitahtia pääty-ymprällä. Yhteensä viisi hevosta ottivat alkulämpöjä halliin rakennetun esteradan lomassa, ja yksi noista ratsukoista oli tuttu yhdistelmä pilkukkaasta knabberitammasta ja suomalais-ranskalaisesta teinistä.

Uula pärski ja kauhoi eteenpäin sellaista vauhtia ettei ollut puhettakaan edes yhdestä askeleesta ilman puolipidätettä. Tamma kävi kuumana: se ei normaalisti välittänyt muista hevosista tai vieraista paikoista, mutta selässä istuva Amelie jännitti niin paljon että se tarttui jo ratsuunkin. Jännitys oli toki ymmärrettävää, mutta nuori nainen ruoski itseään siitä silti: hän oli kisannut vaikka missä kaikenlaisilla hevosilla, ja nyt hän ratsasti käytännössä katsoen kotikulmilla - tai ainakin kansalaisuuden kantilta katsottuna. Amelien synnyinkoti oli muutaman tunnin ajomatkan päässä Seppeleestä, mutta valmennuskatsaukseen hän oli matkustanut kahden päivän verran Latviasta. Mikä kohtalon ironia vei hänet lähemmäs Keski-Eurooppaa etsimään kisauraa, johdattaen lopulta kuitenkin takaisin Suomeen etsimään reittiä estemaailmassa eteenpäin? Jostakin syystä paluu kotiseudulle nosti suorituspaineet maksimiin. Amelie oman elämänsä keittiöpsykologina päätteli pelkäävänsä tuttujen törmäämiseen, sellaisten ihmisten jotka olettivat hänen olevan jo ihan huippu vietettyään jo ainakin viisi vuotta Dzelzainissa. Totuus oli kuitenkin se, ettei Amelie ollut pahemmin päässyt etenemään esteratsastajana klassiseen kouluratsastukseen keskittyneessä työpaikassaan, ja juuri se oli syy miksi hän nyt kiersi Seppeleen maneesia toiveena päästä mukaan valmennusrinkiin. Nyt kaikki näkisivät kuinka huono hän oikeasti oli...

"Okei, aletaan siirtyä verkkaesteelle. Hypätään kutosta oikeassa kierroksessa" Janna, tulevan valkkarenkaan vetäjä, ilmoitti. Uula sättäsi odottaessaan omaa vuoroaan. Ei, ei tämä voisi onnistua... Amelie tunsi mahdollisuuksiensa valuvan kuin hiekka tuuleen hänen kärsiessä pienestä kommunikaatiokatkosta ratsunsa kanssa.
"Seuraava!" Janna totesi ja katsoi samalla Amelieta merkiksi siitä ketä haettiin. Nielaisu kuului varmaan toiselle puolelle hallia asti, kun brunette keräsi ohjat ja tyytyi kohtaloonsa. Clave oli kuskannut hänet tänne asti failaamaan. On varmaan ihan että kiitti vaan...
Vaan mitäpä sitten tapahtui, sitä ei Amelie osannut arvata. Uula toki ampaisi kuin nato-ohjus, mutta pysyi lapasessa, ohjautui hyvin ja jopa asettuikin käännöksessä. Hyppykin sujui suhteellisen tasapainoisesti siihen nähden, millainen tiikerinloikka se oli. Toinen loikka sujui jo paremmin, kolmas oikeastaan ihan hyvin. Kun siirryttiin katsomaan oikeaa rataa, oli Amelien itsevarmuus lähtenyt nousemaan takaisin omalle tolalleen. Uula oli samanlainen iloinen koheltaja kuin kotitreeneissäkin, ja jos jotakin hyvää Iivarin sotilaskurillisesta klassisen opetuksesta oli sanottava, niin istunnan sekä painoapujen hallinnassa ei Ameliella varmasti ollut moitetta. Jos Uulaa ei olisi pitänyt jarrutella niin ikävän paljon kädellä, olisi hänellä ollut tässä paikka esitellä taitojaan ja ratsastaa pitkin ohjin. No, ehtihän sitä myöhemminkin.

Katselmuksen jälkeen Amelie talutti Uulaa pihalla kuivaksi villaviltin alla: pilkkupylly höyrysi kuin saunakiuas, pärskien ja ravistellen päätään niin että kuolaimet kilisivät pikalukkoja vasten. Vielä loppuverkassa Uula olisi tahtonut pistää tossua toisen eteen, ja nytkin se tuntui odottavan että pääsisi vielä uudestaan revittämään. Ihme pärrääjä! Amelie rapsutti hikisen tamman otsaa, huomionosoitukset otettiin kiitollisilla kihnutuksilla vastaan.
"No, miltä vaikuttaa?" Clave ilmestyi kuin tyhjästä takavasemmalle utelemaan.
"En mä vielä tiedä pääsinkö mukaan, mutta ei ainakaan radalla ihan hirveen pahasti toilailtu. Muutama puomi kolahti kun ei osunut pomppu kohalleen, mut musta mentiin muuten ihan sujuvasti. Eeämtee."
"Toivottavasti pääsit, Iivari ei ilahdu jos tultiin tänne asti turhan takia."
"Kiitti kun et anna yhtään paineita" Amelie totesi kuivakasti takaisin, voimatta kuitenkaan kieltää toivovansa itse samaa. Tai siis, tietenkin hän tahtoi päästä mukaan ryhmään ja rankata itsensä kohti estehuippua, mutta olisihan se noloa mennä ilman valkkapaikkaa takaisin.

_____________

Illalla Amelie makasi hostellihuoneen sängyllä puhumassa maratonpuhelua äidilleen. Kasvoilla loisti leveä hymy, joka oli syntynyt läppärin näytöllä hehkuvasta valmennuslistasta. Kolmosryhmässä komeili nimipari Amelie Chaput & Vulst af Rid.

13.01.2020

Papereilla Vulst af Rid-niminen tamma vaikutti hyvältä siitoshevoselta, eikä lääkärintarkastuksessakaan siitä löytynyt mitään sanomista. Näinpä tämän snowflake-kuvioisen pilkkupyllyn oli aika muuttaa Tanskasta Latviaan.
Emmepä osanneet arvata, millainen neiti kuljetusautosta sitten lopulta tulikaan hankittua. Uulaksi kutsutulla tammalla oli nimittäin hirvittävät pärinät päällä heti ensimmäisenä päivänään: kun päästimme sen tarhaan jaloittelemaan pitkän kuljetuksen jälkeen, se poukkoili valehtelematta 30 min pysähtymättä ennen kuin malttoi rauhoittua vetämään henkeä kyljet vaahdoten. Uula vaikuttaa varsin vauhdikkaalta, mutta totuus lienee selviää vasta kun nousemme sen satulaan. Hyvin se on peruskoulutettu, joten vaikka tästä ei ehkä mitään haute ecole-ratsua tulisikaan, niin ainakin kiva harrastelukaveri. Amelie voisi tykätä Uulasta...