Tallin hevoskiintiön piti olla täysi, mutta Vitaliya sitten meni ja osti itselleen ponin. Oli siis aivan ehdottoman tärkeää päästä näpäyttämään takaisin, aivan jos pelkästään periaatteellisista syistä. Kun Hankalan linna laittoi sitten kasvatteja myyntiin, valitsi Iivari joukosta erikoisimman ja osti itselleen sen pidempään miettimättä. Hamsteroikoon Vitaliya ponejaan, tässä oli hänelle mallia miltä näyttää oikeat hevoskaupat!

Ostoksestahan ei tietenkään parannut hiiskua sanaakaan. Kun lokakuiset Atwaterin ratsastusjousiammuntaturnajaiset oli Hankalan mailla taputeltu, talutti Iivari vieroitusikäisen orivarsan laivaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia poimia matkamuistoksi hevonen, joskus toinenkin. Muikeasti hän yritti vilkuilla ystävänsä ilmettä, mutta pettymyksekseen ei saanut hämmästynyttä hoomoilastelua, ei edes arvostelevaa mulkaisua. Ehei, Vitaliya hymyili.

"Amelie, katsopas tuota. Minähän sanoin ettei hän voi olla antamatta samalla mitalla takaisin — onko mitään arvattavampaa kuin Iivari von Hoffrén, kysynpä vain!"

Ei, kosto ei ollut onnistunut nyt lainkaan. Viimeisenä sivalluksena Vitaliya ehti vielä kertoa, kuinka ystävällisesti hän "oli muistanut ilmoittaa talliin mahdollisesta uudesta asukkaasta", niin että pihattopaikkakin oli jo valmiiksi varattu.

Vitaliyaa ei voinut voittaa. Lohtuna sentäs oli läsipäinen tuleva destrier, joka asteli alukseen kuin omistaisi sen.