3.6.2020 | Tervetuloa Dzelzainiin (kirj. Moirai)

» Lue päiväkirjasta

Matka parkkipaikalta talliin ei ole kovin pitkä, mutta siitä huolimatta Moirai ei päässyt perille asti ennen ensimmäistä estettään. Melko kirjaimellista estettä, nimittäin kun vastassa on aamutuimaan nelisarvinen, tanakka pässi, saattaa mieleltään tervekin ihminen kyseenalaistaa näkemistään. Pässi seisoi jalat tukevasti allaan, täysin suorassa linjassa Moiraita kohti ja tuijotti keltaiset silmät suorastaan hohtaen mustan karvapeitteensä ympäröimänä.

Paholainen, oli Moirain ensimmäinen ajatus. Pojan rannetta koristi hopeinen ketju jossa killui koristeeton risti, ja sillä samaisella sekunnilla hely tuntui pureutuvan Moirain ihoon kuumana kuin manalan liekit. Se on itse Saatana, joka on tullut sinua hakemaan.

Sitten pässi liikahti, ja Moirai huomasi ottavansa jo askeleen taaksepäin, valmiina juoksemaan. Auttaako juokseminen kun vastassa on paholaisen ruumiillistuma, joka oikeutetusti tahtoo viedä mukanaan Tuonelaan? Voiko synneiltään päästä pakoon?

“Huomenta!”

Moirain ajatuksenjuoksu katkesi kuin seinään kun Amelien reipas ääni kuului vain pienen matkan päästä. Katsettaan kohottamalla Moirai näki naisen harppovan pihan poikki tallia kohti tottuneesti, kunnes askeleet hidastuivat vähitellen ja pysähtyivät lopulta kokonaan.

“Abraxas, etkai ilkeile täällä?” Amelie moitti ja risti kätensä rintansa eteen, vaikka äänensävy kuulosti lähes samalta kuin koiranpennulle puhuessa. Pässi käänsi päätään laiskasti naisen suuntaan ja lerpautti toista korvaansa. Muuten se ei hievahtanutkaan.

Moirain olo oli hetken kuin päähän lyödyllä. Ensinnäkin, Amelie näki sen myös. Oliko se hyvä vai huono asia? Oliko pässi todellinen vai ei? Entä jos oli? Toiseksi, miksi se on siellä? Ensijärkytyksen jälkeen myönnettäköön, että eläin oli komea. Kaikessa demonimaisuudessaan… Mutta silti, se ei istunut Dzelzain linnan kuvaan, ainakaan niin helposti että Moirai olisi sellaista osannut odottaa. Ja kolmanneksi, Moirai ei pitänyt sen nimestä. Se kantoi pahaenteistä auraa, ja pojasta tuntui kuin pässin keltaiset silmät näkivät suoraan hänen lävitseen.

“Älä välitä”, Amelie virkkoi, käveli pässin luokse ja alkoi rapsuttamaan sen selkää kuin minkä tahansa muun lemmikin. Pässi ei liikahtanut, mutta se vaikutti ihan tyytyväiseltä.
“Se tekee noin oikeastaan kaikille. Abraxas on vähän niinkuin meidän vahti-..”
“Demoni”, Moirai äännähti eikä onnistunut riistämään katsettaan tuuheaturkkisesta elikosta.
“Mitä?” Amelie siristi silmiään ja hymyili, sillä tavalla epävarmasti kun ei ihan tiedä mitä mieltä olla jostain.
“Sen nimi”, Moirai tarkensi ja onnistui lopulta kohottamaan katseensa Amelieen, jonka ilme muuttui epäilevästä jopa vähän huojentuneeksi. Nainen naurahti ja taputti pässiä, jonka jälkeen hän lähti kävelemään tallia kohti ja viittoi Moirain mukaansa.
“Se on oikeasti ihan kiva. Näyttää paljon pelottavammalta kun on. Annat sille vaan rauhan tutustua suhun, niin kaikki on hyvin!”

Olkoonkin, että Amelie kuulosti sanoistaan aivan varmalta, Moirai tunsi pässin pistävän katseen polttavan selkäänsä. Kolmas päivä, ja poika oli melko varma ettei hänen vähäisetkin järjenrippeensä riittäisi siellä työskentelyyn.

12.10.2018
Ei meidän linnan tiluksille
kukaan kutsumatta vaella
kun pikimusta pässinpäämme
vartioi mäkemme laella
keltaiset on silmät, demoniset
aatteet sillä kovin maaniset
"en ketään pihaan mä päästää voi
laumaa vahtimaan mut luoja loi"


Abraxas se on nimeltään
legenda jo eläessään
neljä sarvea sillä on tanassa
ja nopeasti saa sen vanaansa
jos saapuu vieras kuin omaan taloonsa


Ystävät se tunnistaa
tuttavatkin armahtaa
mutta auta armias jos tulostas et varoita
silloin ei sua mikään pelasta
on sorkat, sarvet, terävät
ne kankussasi ovat varsin ikävät


Pässi on kuin kuningas
Abraxas, tuo otus loistokas