Solaria Lumos

Fn

sim-game sport-horse "Sol" Tamma, 175 cm voikonpäistärikönkimo (AA/ee/nCr/Gg/nRn) Syntynyt 07.08.22, nyt iältään v Kasvattanut Stall Lumos, Omistaa Icarus Kristiansen / Stall Lumos (VRL-01436) VH24-253-0023 / PKK4834 Painotuslajina kenttäratsastus CIC3 (tavoite)

Lupaavalta näyttää

Sol oli varsana niin niin niin kaunis katsella kultaisessa karvassaan, ja eipä tämä luonteenkaan puolesta mitenkään luotaantyöntävä ole koskaan ollut. Emänsä tapaan Sol osaa olla sopivan varovainen, mutta saadessaan aikaa mukeltaa tilanteet selviksi, se ottaa jännittävät asiat huomattavasti rohkeammalla asenteella vastaan.

Ihmisistä Sol pitää. Se rakastaa olla paijattavana, ja tuttuihin naamoihin tamma luottaa suorastaan sokeasti. Kun ensimmäisellä traileritutustumisella Unik-emä epäröi rampilla, Sol oli jo Thyran lässytyksen perässä kiivennyt etupuomille asti.

Arka Sol ei ole, mutta tervettä itsesuojeluvaisto on silti olemassa. Jännittäviä asioita kohdatessa tulee stoppi korkean korskahduksen kera, joskus voi tulla säpsyloikkakin. Ihmisen rauhoittelut riittävät kuitenkin Solille hyvin turvallisuuden vakuudeksi, eikä ole olemassa mörkökulmaa tai postilaatikkoa minkä ohi ei tätä ratsua saisi muutaman rapsutuksen ja kannustavan sanan voimin. Ainoa mitä Sol kaipaa on ymmärrys ja aika: sen täytyy saada palastella uudet asiat rauhassa. Hoputtaminen tai paineistaminen eivät saa kimoa repimään pelihousujaan ja ottamaan jalkoja alleen, mutta siitä tulee tulee selvästi jännittyneempi ja säpsyherkempi. Verryttelyyn kannattaa siis mennä mieluummin hieman liian ajoissa kuin liian myöhään: ratsastajan hätäisyys näkyy väistämättä ratsun rentouden ja irtonaisuuden arvioinnissa.

Kiireettömyys on kuitenkin ainoa asia mitä Sol ihmiseltä vaatii. Muuten tamma osaa lukea kaksijalkaisia kuin toisia hevosia, eikä esimerkiksi taitotasolla tai peloilla ole osaa eikä arpaa käsiteltävyydessä. Vaikka avut olisivat kuinka ristiriitaisia tai ratsastaja kankijäykkä kauhusta, Sol händlää kaiken — kunhan vain saa sitä legendaarista aikaa järkeilläkseen tilanteen läpi. Se sietää lasten päämäärätöntä hevosenkäsittelyä ja aloittelijoiden könötyksen satulassa, ei ole (ainakaan vielä) koskaan ottanut paniikkilähtöä maastoretkeltä kotiin, ei liioin kieltäytynyt yhdestäkään toimenpiteestä parannellessaan nuorena veneluun murtumaa. Lääkäri kehui ettei koskaan ole yhteistyökykyisempää potilasta tainnut tavata.

Kouluratsastus on Solin vahvuus. Esteillä se on varma, muttei kovin nopea. Linjoja täytyy ratsastaa hyvin etukäteen, eikä mitään kannata jättää viimetinkaan jos tahtoo ratsun osallistuvan myös hypyn laskelmointiin. Hitautta tamma korvaa kuitenkin tasaisella suorituksella ja pehmeällä ratsastettavuudella, joka kattaa isojen ja pyörivien liikkeiden lisäksi myös hyvän apujen vastaanottokyvyn sekä sopuisuuden. Vaikka ratsastaja kiihtyisi nollasta sataan heti radalle astuttuaan, Sol ei siitä hetkahda vaan ottaa tilanteesta rehellistä koppia.

Sukutaulu

Jälkeläiset

PKK-näyttelytulokset

26.08.25, 7oaks Eventing, rakenne: hevostammat, tuom. Khaos: KTK-sert
26.08.25, 7Oaks Eventing, muu kuva: ratsastuskuva, tuom. Minda: KP (kuva) ^[1]
24.03.25, Hiekka-Aho, puoliveritammat, tuom. Aksu: EO-sert
16.02.25, Muurtoila, puoliveriset, tuom. Jodochus: KTK-sert

^[1] "Kaunis talvinen teos, jossa on kivasti yhteen sointuva värimaailma."

Valmennukset ja päiväkirjamerkinnät

27.02.25 | Kuka olet, ja mitä olet tehnyt Icarus Kristiansenille?

Oli tavallisen tylsä ja harmaa iltapäivä, keskellä tavallisen tylsää ja harmaata arkea. Kaurat kohisivat Thyran laskiessa niitä säkistä rehukärryyn, Amelien käytäväharja piti tasaista tempoa suihkiessaan betonilattiaa puhtaaksi. Kello tikitti hiljaa seinällä. Sol mussutteli karsinassa heiniään, se oli suuntaamassa lattianlakaisijan kanssa treeniin syötyään. Päivässä ei ollut niin mitään erikoista.

PAM. Ulko-ovi paukahti Icaruksen tönäisemänä auki niin äkkiä, että kumpikin naisista pompahti säikähdyksissään ja Sol pyllähti istuvilleen. Kauroja lenteli lattialle enemmän kuin kärryn sisälle, mutta Thyra ei huomannut.

"Minulla on harmaita hiuksia! Ainakin kuusitoista suortuvaa!"

Icarus tanssahteli polskan askelein käytävän läpi varustehuoneeseen. Amelie ja Thyra vaihtoivat katseita: jälkimmäisen huulet muodostivat äänettömän "mitä ihmettä", johon toinen vastasi vain olkapäiden pitkällä kohotuksella. Kuka on iloinen harmaista hiuksista? Ei ainakaan Icarus, joka menetti malttinsa jo väärin kieputetusta vesiletkustakin. Sol näytti ainoalta järkytyksestä toipuneelta: se pupelsi heinää samalla tasaisella rousk rousk-liikkeellä kuin aiemminkin. Katse kuitenkin seurasi kiinnostuneena tallin tapahtumia.

Varustehuoneesta hyppelehtivä Icarus näytti nuortuneen ainakin kaksi vuosikymmentä, ellei enemmänkin: hänen ei oltu koskaan, siis koskaan, kuultu tässä tallissa lauleskelevan, saatika suovan yhtä ystävällisiä hymyjä työntekijöilleen kuin nyt. Tipun varusteet suorastaan lensivät paikoilleen tanssipyörähdyksessä, kun mies levitti kätensä yhtä leveään tanaan kuin hymynsä.

"Nyt loppuu puurtaminen, lähdettekö maastoon? Sol ehtii maneesiin huomennakin, otetaan Daami kolmanneksi. Jaan itse rehut myöhemmin, älä Thyra siitä huoli."

Icarus ei ollut koskaan kutsunut Thyraa vain Thyraksi: hän puhui aina pelottavan vakavasti koko nimeä, siis sukunimeäkin, käyttäen. Ja käskymuodossa. Kuka oli tämä vieras mies, ja mitä se oli tehnyt oikealle, takakireälle Icarus Kristiansenille? Toisaalta tästä hetkestä piti nauttia... Kaurat jäivät lattialle kun Thyra kipitti hakemaan Daamin varusteita käytävälle, ja kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta Ameliekin pisti luudan salamana naulaan ennen kuin katosi karsinaan harjaamaan Solin kiiltävää kimokarvaa.

Tänään olivat taivaankirjat sekaisin, hyvällä tavalla. Mutta kuka ihme riemastui näin paljon huomatessaan harmaantuvansa? "Ihme ukko tuo Kristiansen," Amelie supatti Solin pitkään korvaan. Hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tamma nyökkäsi.

12.02.25 | Aladdinin lentävä matto (Crystal Crown, Silver Harmony heA)

Eihän tässä tilanteessa saisi sanoa olevansa pettynyt, mutta Amelie oli. Tunteen hän kuitenkin kääri pieneen samettiliinaan, asetti kauniiseen rasiaan, käänsi avaimella lukon kiinni ja hautasi niin syvälle sisimpäänsä ettei löytäisi sitä edes itse. Suupielet, ylös! Katse, ylös! Tunnelma, ylös!

"Vauuuuuu, ootte niin sharp!" Thyra-Jorunn ei pidätellyt kehuja kävellessään vuoroaan odottavan ratsukon rinnalla. Hänen katseensa loisti: sanat olivat sydämellisiä. Amelie pelkäsi että takaisin suotu hymy näytti yhtä epäaidolta kuin se olikin, ja ehkä Thyra sen huomasikin. Ei vain virkkonut mitään. Hyvä niin, sillä radalle astuminen jännitti tarpeeksi ilman sielua järisyttävää tunnekeskusteluakin.

Sol pärskähti ja ravisteli päätään. Se puolestaan oli aivan valmis antamaan kaikkensa, niin hengeltään kuin ruumiiltaankin. Verryttelyssä tamma oli näyttänyt parastaan: pehmeä, kevyt ratsastaa, vastasi apuihin hetkessä, harkitsi liikkeensä. Kysyi täsmennyksiä, odotti vastauksia. Kouluratsun arkkityyppi, sellainen jonka ratsastamisesta ei saisi ikinä, koskaan, olla pahoillaan. Iltapäivän taivaskin alkoi näyttämään illan kauniita värejä, kimon karva kiilsi kilpaa ratsastajan kiillotettujen saappaiden kanssa; kieltämättä Amelie tunsi olonsa cooliksi siinä korkeaniskaisen ratsunsa ja naftaliinista kaivetun frakkinsa kanssa. Luokan taso ei pukua kaipaisi, mutta jos jotain Amelie oli kumpaiseltakin työnantajaltaan, nykyiseltä ja edelliseltään, oppinut, niin aina kannatti pukeutua parhaimpiinsa. Ei ollut hetkeä jolloin ei olisi eduksi näyttää hyvältä ja osaavalta, silloinkin kun siltä ei todellakaan tuntunut.

Sellainen aallonpohja oli nyt: toki Amelie tunsi olonsa varmaksi kouluratsun selässä, herranen aika, hänhän oli viettänyt suurimman osan elämästään Dzelzainin tallissa kouluttamassa klasariratsuja. Piffipaffit olivat hänellä verissä, easy piecy lemon-squeezy. Ongelma oli se, ettei Amelie käytännössä katsoen tahtonut olla kouluratsastaja. Hän oli unelmoinut koko elämänsä kohoavansa esteratsastajien huippuluokkaan, jättänyt koko entisen elämänsä hypätäkseen pää edeltä seikkailuun, Lumokseen, jahtaamaan haaveitaan. Koskaan ei ole Amelie ollut yhtä lähellä päästä kiinni unelmauraansa sponsoroituna esteratsastajana: oli jo lupailtu, että hän saisi kaudella 2025 kisata suosikkitammansa Daamin kanssa 100-120 cm luokkia, saada kunnian antaa sille ensikosketuksen suurempiin kisoihin. Kun Crystal Crown-ilmoittautuminen alkoi, Amelie käytti takkinsa pesulassa ja suunnitteli kisavärejä joka vuosi väriään hieman muuttavan ratsun mukaisiksi. Ja sitten matto lensi alta kuin Aladdinin sadussa.

"Kun sinä Amelie olet niin pätevä kouluratsastaja, niin debytoipa Solin kanssa helppo A!"

Odotukset, jännitys, ilo, kaikki lässähtivät siinä sekunnissa kuin vuotava rengas. Amelie oli rehkinyt niska limassa vuosikausia karistaakseen kouluratsastajan leiman, kohdannut pelkojaan ja turtunut toksiseen työilmapiiriin luodakseen uuden imagon. Menneisyyttä ei käynyt kuitenkaan pakeneminen; se oli polttomerkitty hänen otsaansa. KOULURATSASTAJA.

Joten siinä hän nyt sitten oli, odottamassa vuoroaan siirtyä kouluradalle kouluratsunsa selässä. Suurinta ironiaa oli se, että Sol oli Thyran silmäterä. Thyra starttaisi Daamin, Amelien hevosystävän, kanssa seuraavana päivänä Blizzard Speed 120 cm-luokassa. Amelie tiesi että syvälle haudatuissa tunteissaan häntä itketti moinen epäreiluus.

Kyynelten aika olisi kuitenkin myöhemmin, nyt kävi kutsu radalle. Amelie veti kasvoilleen kirkkaimman feikkihymynsä ja ratsasti valkoisten aitojen sisälle. Tämä oli kunnia jota hän ei ollut tahtonut.

04.01.25 | Uni joka muuttui todeksi

Amelie oli nähnyt viime aikoina paljon unia. Niissä hän laukkasi lennokkaasti erinäisillä ratsuilla, tutuilla ja tuntemattomilla, liiteli pitkin metsäteitä ja ylitti toinen toistaan korkeampia esteitä ilman pelon häivähdystäkään. Ne unet olivat kauniita, ja niistä herääminen oli kuin saisi märän tiskirätin kasvoilleen: todellisuus oli toinen. Amelie nimittäin pelkäsi — pelkäsi siitäkin huolimatta että ratsasti joka päivä Lumoksen kisavireillä tykeillä, treenasi parhaimmillaan 140 cm esteitä ja kiritti täykkäreillä laukkakisaa pellonreunassa Thyran kanssa. Hymyilevän ja nauravaisen maskin alla oli kankipyllyinen, ahdistunut ratsastaja, jonka mielikuvitusta alati hurjemmiksi muuttuvat kauhuskenaariot piinasivat. Mutta kehtasiko niistä puhua? Eihän kukaan ottaisi sellaista ratsastajaa vakavana puoliammattilaisena. Ei, oli pysyttävä vaiti. Amelie oli ollut pitkään umpikujassa.

Kimon, kaarevan kaulan päässä näkyivät hörökorvat. Lumipaakut lentelivät kun tasainen laukka kiidätti pitkin hiljaista metsätietä, ja satulassa ääneen hihkui Amelie. Hän hihkui, koska tämä ei ollut unta: kuin kymmenen kilon kivisäkki olisi tippunut hartioilta pelon mukana. Milloinkohan viimeksi Amelie oli maastoillut niin huolettomasti yksikseen? Katastrofiajatukset eivät olleet karisseet pois, vaan sopuisasti ne olivat jääneet tulematta lainkaan mukaan. Se oli ihme, kenties joulun myöhäistä taikaa. Solin kanssa Amelie ei yksinkertaisesti vain pelännyt. Ehkä se oli tamman herttainen luonne, ehkä pehmeät liikkeet ja ennakoitavuus.

Oli syy mikä tahansa, onnea ei voinut sanoin kuvata. Sol käänteli oikeaa korvaansa kuunnellessaan miten ratsastaja iloitsi sille vapautumistaan ahdistuksen mustan myrkkypilven ikeestä, pärskähtelyt osuivat aina laukan laskuvaiheeseen. Hevonen oli innokkaasti tien imussa, mutta pysyi hyvin kuulolla. Lentoon lehahtava varis aiheutti pienen säpsähdyksen, mutta edes se horjuttanut turvallisuuden tunnetta. Päin vastoin Amelie tiesi nyt pysyvänsä kyydissä yllätysmomenteissakin.

Pilviharson välistä auringonvalo sirosi persikkaisena. Hanki hohti liilana, ilmassa kimmelsi pakkanen.

Maastoretki Solin kanssa tuntui niin hyvältä että Amelie vaistosi sydämensä pakahtuvan riemusta. Hetken hän oli taas 16-vuotias kuolematon kumiluu, jolle ei ollut olemassakaan sellaista asiaa kuin liian haastava hevonen. Hän oli se ihminen, joka oli ollut ennen kuin itseriittoisuuksissaan osti ensihevosekseen aivan liian vaativan ratsun. Se varmuus, luotto omiin kykyihin, kaikki minkä Bambi-tamma talloi jalkoihinsa sinkoillessaan pukkisarjojen siivittäminä, ei ollutkaan kuollut.

Pitkästä aikaa Amelie Chaput muisti mitä rakasti. Se oli vauhdin hurma satulassa.

24.10.23 | Ihan jalaton emälinja

Voiko tuuri periytyä? Tai onnettomuusalttius? Kulkeeko suvussa perintödemoneja? Siltä Sol-paran kohdalla alkaa nimittäin tuntumaan, koska arvatkaa kenellä on vasemmasta etujalasta veneluu murtunut... Onneksi vain ihan minimaalisen pienen särön verran, mutta tarpeeksi isosti että melkein koko 4-vuotiskausi on mennyt sairastarhan, karsinan ja siirreltävän röntgenkameran välillä rämpätessä. Eikä Icarus ole iloinen. "Hiiteen koko hevonen!" hän on parahtanut useammankin kerran heikkoina hetkinään, eli silloin kun kukkaro on keventynyt huomattavasti taas yhden kuvaus-kipulääke-kuvaus-kierroksen jälkeen. "Elukka ei tuota mitään, rahanmenoa ja päänsärkyjä vain", ja mitäpä siihen vastaan väittämään.

Sol, jonka pitäisi viettää elämänsä parhaimpia teiniheppavuosia, seistä jököttää paikoillaan päivästä toiseen. Se hörisee jokaiselle ohikulkijalle toiveikkaana, haluaisi huomiota ja heinää, tekemistä, ulos; koskettaa toista hevosta. Sen silmissä on kuitenkin vielä toivoa, ja murtuma on huonoista todennäköisyyksistään huolimatta jo melkein parantunut. Varsinkin Thyra kuitenkin pelkää että Icarus on tosissaan: jos Solista ei saisikaan kilparatsua, se aivan varmasti myytäisiin pois — aivan kuten emä Unik, jonka hankoside ei enää kevyttä humputtelua enempää kestänyt.

Mitä Thyra ei kestäisi, olisi se että Sol lähtisi. Hän tiesi että kun puhuttiin liiketoiminnasta, turhanpanttia hevosta ei kannattanut seisottaa tallissa. Hevosiin ei saanut kiintyä, paitsi ehkä niihin kultakimpaleisiin jotka toivat omistajalleen mainetta ja mammonaa — mutta Solin kaltaisiin reppanoihin ei todellakaan. Silti Thyra murehti pikkukimon kohtaloa päivittäin. Tauot saattoivat hurahtaa tamman sairastarhalla potilasta harjaten, ja nettiselaimen välilehdet olivat täynnä harrastelainavertailuja. Paljonkohan Sol maksaisi, jos se myytäisiin...?