Rinascimento Sim Pratolino

Turnajaistunnelmaa

Kuvat ja tekstit on järjestetty ratsun nimen mukaan aakkosjärjestyksessä.

Aada-Ilona Lavi & Alegre's Reina

Rinascimento Sim Pratolino part 1.

Iivari oli aikaisemmin ottanut puheeksi Italian suurimmat turnajaiset ja nyt olin allekirjoittamassa omaa osallistumista muiden tallilaisten nähden. Onneksi kaveriporukka oli lähtemässä mukaan, sillä Reinan kanssa ensimmäinen kunnon kisamatka jännitti aivan suunnattomasti. Uuno lähti skill at armsiin kokeneena konkarina hyvän mielen hevosena, jos onnistuisin Reinan kanssa sössimään joustauksen ja alta escuelan.
“Ja valmista”, hymyilin kirjoitettua nimen paperiin antaen vuoron seuraavalle.
“Jännittääkö”, Jeremy virnuili, vaikka pystyin aistimaan käden tärinän kynän ollessa muutaman millin päästä paperista. Kahvihuoneen tunnelma oli valmiiksi painostava.
“Vähän. Ehkä treenaaminen helpottaa”, huokaisin. Reinan kanssa viimeiset turnajaiset olivat menneet niin ja näin. Muutama säälittävä sijoitus ja voitto oli tullut, mutta omien tunteiden vuoksi olimme usein häntäpäässä. Luotto itseensä oli pahasti pakkasen puolella.

Kahvilasta poistuin Iivarin toimiston suuntaan. Siellä kalpeakasvoinen herra istui epäryhdikkäänä pyöritellen sulkakynää pöydällä.
“Hermostuttaako?”, kysyin pehmeästi ja astuin hiljaisesti toimiston puoleen. Mies kohotti kasvonsa minua kohti ja suoristi ryhtinsä.
“Rinascimento Sim Pratolino. Riario vai Naira, siinä vasta pulma”, Iivari mutisi ja selkeästi pähkäili hevosvaihtoehtoa mittelöihin. “Oletko päättänyt ratsun?”, hän jatkoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
“Reinan kanssa ainakin alta escuelaan. Laitoin myös joustaukseen ja skill at armsiin Uunon. Voit vielä muuttaa lähtölistaa”, hymyilin kevyesti ja istahdin nojatuoliin.
“Se on hyvä”, hän sanoi ja nosti katseeni hetkeksi minuun. Jännitystä ja epävarmuutta leijaili myös toimiston puolella tai sitten sotkuiset tunteet levisivät mukanani.
“Voisin kaivata treeniapua Reinan kanssa. Nyt ei ole mennyt putkeen turnajaisissakaan”, hymähdin vinosti odottaen toisen vastausta.
“Tässä on hyvin aikaa treenata. Olisiko ensi viikon tiistain puolelta päivin hyvä aika?”, Iivari kysyi ja nyökkäsin hänelle ymmärtämisen merkiksi.
“Käy hyvin. Ajattelin mennä maastoon Reinan kanssa. Jos tamma saisi muuta ajateltavaa kuin minne koipensa laittavat”, naurahdin kevyesti ja juuri kuin olin nousemassa ylös Iivari avasi suunsa.
“Olen ajatellut, että pitäisikö Reina astuttaa syksyllä mittelöiden jälkeen. En ole nähnyt sinua VHRY-CUPissa alkuvuoden jälkeen?”, Iivari kysyi pehmeästi. Oli totta, etten ollut aktiivisesti mukana arvokisoissa ja siitä olin itselleni kuin linnalle isosti pahoillani.
“On ollut vähän luottamuspulaa omiin taitoihin. Jos sitten ensi vuonna uudestaan Reinan kanssa ja… ja astutus kuulostaa hyvältä. Oletko ajatellut ketä oriksi?”, Iivarin kysymys hämmensi paljon, sillä en ajatellut asian tulevan näin nopeasti.
“Uunoa”, mies vastasi lyhyesti ja nyökkäsin uudelleen. Kerroin hänelle, että orivalinta oli hyvä ja mikä olisi ihanempaa kuin saada hoitohevosesta Reinalle jälkeläinen. Varsa tosin menisi myyntiin tai Iivarille, että saisin kuitattua loputkin velat. Tosin tamma jäisi ensi vuoden alussa kilpailueläkkeelle, että täytyisi pyytää uutta kisakumppania tai hommata uusi hevonen - tietenkin Reinasta jälkeläinen.
“Kiitos, mutta lähden nyt Reinan luokse”, kohteliaasti poistuin paikalta. Riemu ja jännitys sekä pieni ahdistus pakotti minut liikkeelle. Siitä ei seuraisi hyvää Reinan kanssa, mutta ainakin olisi maastossa vauhtia.

Rinascimento Sim Pratolino part 2.

Kävelin hermostunein askelin kohti Iivarin toimistoa. Kylmä hiki valui otsaa pitkin eikä syynä ollut epäonnistut treenikerta Reinan kanssa tai edes järkyttävä helle ulkona. En tiedä miksi jännitin asian sanomista ääneen, mutta tahdoin päästää harmaan pallon pihalle.
“Iivari”, kuiskasin ovelta eikä herra edes huomannut saapumista. Yhä vaitonainen Duken kuolemasta ja myös varmasti stressi menestymisestä arvokisoissa painoi mieltä.
“Tahdon ilmoittaa, että Reina jää eläkkeelle Italian reissun jälkeen ja tahtoisin asuttaa tamman Unon kanssa. Tahtoisin myös saada Reinasta oman projektivarsan Hesatosta tai Fredistä”, noin nyt se tuli sanottua. Iivari oli tukehtua juomaansa.
“Fred!?”, samassa vaitonaisuuden sumentavat silmät olivat suuresti auki ja suorastaan vaativat perustelua orivalinnalle.
“Varsan kanssa pääsisin varmasti pitkälle. Reinan kanssa jäämme levadeen. Mutta harkitse asiaa ei Hesatossa vikaa ole”, hymyilin ja iskin silmää. Tein sitten hiljaisesti lähtöä jättäen miehelle lukuisat kysymysmerkit pyörimään ilmaan. Pakko myöntää, että yhdistelmä olisi hullu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi.
“Olisi varmasti hieno barokkiristeytys. Espanjalainen keveys ja kauneus, lisättynä veikeä väritys ja raamikkuus. Vai haluatko tuottaa vain puhdasrotuisia hevosia?”, kysyin ja yritin lempeällä asenteella pitää aiheen positiivisena. Hiivin miehen luokse ja lasken kämmenen hänen olkapäälle.

Vitaliya oli parhaimmillaan ratsastamassa pilkullista unelmahevosta kentällä.
“Anteeksi, onko meille tilaa?”, kysyin ja nainen nyökkäsi terävästi. Jäimme Reinan kanssa toiseen päätyyn harjoittelemaan maastakäsin peruskuvioita, jotka olivat aamupäivällä menneet penkin alle. Reina vaikutti kireältä, jokseen väsyneeltä. Olimme treenanneet kevyesti, mutta en saanut kipinää syttymään. Olisiko Faust sittenkin parempi orivalinta omalle varsalle. Joka tapauksessa piti keskittyä Italian mittelöön, mutta ajatukset olivat kokoajan varsassa. Perkele.
Katse harhaili vuoron perään Reinassa ja sitten pilkullisessa orissa, joka taidokkaasti teki piaffe-passage siirtymiset. Reinalta onnistui sama, mutta ei ehkä yhtä kauniisti - ainakin minun ratsastettavana. Oliko proteesit tiellä tai painoiko kova rauta tamman kylkiä, että luuli minun sen takia antavan jatkuvasti apuja. Tai sitten vain yliajattelin asioita.

Avot sujuivat todella hyvin ympyrällä ja lyhyellä suoralla sulkutaivutuksista puhumattakaan. Miksi et kulje näin selästä käsin. Onko tammalla selkä kipeä vai satula väärän mallinen vai sitten jännitinkö yhä kiukkupussilla ratsastamista. Siirtymiset tapahtui jouhevasti ja Reina alkoi nousta edestä.
“Jes, oikein hyvä”, kehuin ja pysäytin tamman antaakseni sille omenan palan. Vitaliya ei seurannut menoamme tai sitten nainen salaa tarkkaili meitä. Ohjeet kokeneemmalta olisi todellakin tarpeen. Jatkoimme tamman kanssa ja pyrin lopuksi hakemaan rentoa muotoa. Reina venytti niskaa ja liikkui isosti, mutta rennosti. Ei ainakaan ontumista tai kireää selän liikettä. Pitäisikö pyytää joku ammattilainen hieromaan ja tarkastamaan tamman selkä. Ihan vain varmuudeksi.

Päätin lopettaa tähän, kun asiat tuntuivat sujuvan tamman kanssa. Niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia ja Italian mittelöt olivat nurkan takana. Vielä olisi aikaa harjoitella ja pitäisi käydä Iivarin kanssa ostamassa kilpailuita varten sopiva puku. Olisiko siinä hyvä aika saada kysymyksiin vastauksia. En haluaisi vaivata häntä liikaa, kunhan saisi itse pohdittua asiaa Fred x Reina barokkiristeytys.

Tomás Souzqa & Aphrodite

Giuseppe Bari & Attento

Roomanmaremma oli sen verran virtaviivainen (lue: vaakatasoinen) rotu, että sulautui karjaksi karjan joukkoon. Oli niitä hieman kevyemmänkin mallisia, kuten punarautias Etna-tamma jonka hiuksensa runsaasti hunnuttanut Carmela oli saanut kontolleen. Zef itse oli mahdottoman tyytyväinen siitä, että sai vaihtaa päivän aikana kahden ratsun välillä - siirtyminen Cacciatoren satulasta Attenton kyytiin oli kuin vaihto farmin mönkijästä kaupunkimoottoripyörään.

Tai olisi ollut, jos Attento ei olisi haukotellut makeasti joka toisella askeleella. Berberihevosista muistuttavasta murgelaisesta ryhdistä sai vain haaveilla. Ori oli selvästi sitä mieltä, että aamun ripeiden lämmittelyjen jälkeen se oli jo lomalla.

"Ryhdistäydy", Zef kuiskasi ja hölskytti ohjia kevyesti. Attento pärskähti ja huokaisi kuolaimet kilisten, mutta mikään sen letkeän keinuvassa käynnissä ei muuttunut tarmokkaammaksi. Nimi ei sinä aamuna miestä pahentanut.
"Mitä oikein sähläät?" Carmela kysyi hiljaa. Hän näytti peittelevän virnettä kehnonlaisesti. "Eikö hurja ori toimi?"
"Älä nyt! Olit ihan samassa jamassa Etnan kanssa."
"Sain sen virkistymään", Carme huomautti. "Attento-parka on kuin hammaslääkärin jäljiltä."
"Ettäs kehtaat." Zef kurtisti kulmiaan. Valitettavasti tyttöystävä oli kuitenkin täysin oikeassa. "Hitto kun tässä ei kehtaa ravatakaan herättelyn nimissä. Väki lappaa sisään."
"Ehkä se säästelee voimiaan joustaukseen", Carmela ehdotti ihailtavan optimistisesti.
"Ehkä", Zef myötäili tuntematta samaa toiveikkuutta.

Onneksi Baldassaren (anteeksi, Don Baldassaren, nyt kun kerran hienosti oltiin laittauduttu) huollattamat varusteet ja Carmelan siskon taidonnäytteet toimivat silmänlumeena. Tapahtumavieraille tuskin jäi päällimmäiseksi vaikutelmaksi se, kuinka epätoivoisesti Zef yritti satulassa hevostaan tsempata.

Ei jäänyt. Kyllä sen kasvoilta näki.

Paksukaulainen musta ori ja raamikas raudikkotamma kävivät rauhalliseen tahtiin pitkin markkinakatua. Kumpikin hevosista näytti rauhalliselta ja kuuliaiselta, ja ne saattoi nähdä jo alueen porteilta kulkemassa käsityökojujen ja telttakylän välissä. Ne eivät silti missään nimessä komeasti puunattuina näyttäneet samalta kuin kotieläinpihan tai ratsastuskoulun ponit. Kummallakin oli komeat helmin, tupsuin ja medaljongein koristellut rintaremmit ja ohjat sekä värikkäät satulahuovat. Hevosten ratsastajat keskustelivat hiljaa keskenään, nauroivatkin välillä. Pukeutumiseltaan kaksikko poikkesi niin pohjolaa edustavien kojujen tummista väreistä kuin firenzeläisistä sukkahousuista ja sulkahatuistakin, ja sekös jos mikä oli jännittävää nähdä vielä kaiken muun jännittävän seassa. Kummallakin oli yllään leveät housut ja pitkä, komeasti kirjailtu, napitettu kaftaani - nuorella naisella tummansininen ja hänen kalpealla, hoikalla miesystävällään punavalkea. Valkoinen huntu kehysti somasti naisen tummia kasvoja. 
"Ostatko meille jotain hyvää tuosta Martinolta?" hän kysyi ystävältään ja osoitti erilaisia marsipaanileivoksia ja suolaista purtavaa kaupittelevaa kojua kohti. Edessä oli jonkin verran jonoa - hyvät tuoksut tekivät tehtävänsä.
"Pidätkö hevosta sen aikaa?" 
"Ohjat tänne", nainen pyysi ja ojensi kätensä. Mies laskeutui satulasta ja alkoi kaivella taskujaan. Nainen kehotti hevoset hieman kauemmas torikujan kulmalle, pois kaupankäynnin tieltä.
"Kaksi tuollaista pientä omenan näköistä, kiitos."
"Etkös sinä ole sen calabrialaisen hevosmiehen leivissä?" myyjä kysyi, ilmeisesti tunnistaen hevoset. 
"Hys, älä nyt noin sano, en minä mikään renki ole. Tyttöni kuulee. Hän odottaa tuossa vieressä ‘sen calabrialaisen’ hevosten kanssa." 
"No, hevosvastuuseen hän sinut ainakin on laittanut."
"Herra hyvä, satuin saamaan käyttööni Don Baldassaren komeimman orin! Isäni on erittäin varakas silkkitukkuri joka tuo tänne Konstantinopolista vaikka ja mitä, kuten sinun tulisi tietää…" 

Seurasi lyhyt ja puolivakavissaan käyty, huvittunut tinkauskeskustelu, jota kojun jokainen sortseihin ja teepaitaan sonnustautunut asiakas silti seurasi jännittyneenä. Kaupat saatiin tehtyä ja sopu pidettyä. Pieni yläastelaisten porukka irtosi supisten kojulta vielä miehen perään.

"Minkä rotuisia nuo hevoset ovat?" eräs tyttö kysyi.
"Tamma on roomalainen, tämä tässä murgenhevonen", satulassa istuva nuori nainen sanoi ja helisytti mustan orin ohjia. Se ravisti päätään kevyesti, ja horjutti takaisin ratsaille yrittävää kuskiaan.
"Teillä on tosi hienot varusteet."
"Kiitos."
"Voiko noissa vaatteissa oikeasti ratsastaa hyvin?"
"Jos haluatte nähdä, kannattaa tulla katsomaan ratsastusrataa puolen tunnin päästä", mies sanoi päästyään lopulta satulaan. Hän ojensi toisen marsipaanihedelmistä tyttöystävälleen ja taputti sitten hevosensa kaulaa. "Olemme molemmat siellä. Ja sen jälkeen minä ja tämä Attento tässä olemme vielä joustaamassa. Siihen joudun kyllä pukemaan haarniskan."
Pientä supinaa. "Ehkä me tullaan."
"Kiva kuulla! Nauttikaa markkinoista."

Nino Cignolini & Daphnis CRE

"Nino, Nino, Nino! NINO, seis!" Baldassare Cignolini nousi hädissään ratsastuskentän laidalla tönöttävältä penkiltä ja levitti kätensä. Hän piti äänensä matalana: "Käyntiin, käyntiin. Nyt kiehuu."
"Huomasin sen!" Nino ärähti takaisin kentän keskeltä. Teinipoika keikkui epäkeskon näköisesti satulassa, jonka alla kimo poniori kipitti puolittain ravaten, puolittain jonkinlaisen steppitanssin pyörteissä. Nino irvisteli itsekseen ja teki parhaansa pysäyttääkseen ratsunsa. Se näytti valitettavasti olevan visusti sitä mieltä, ettei halunnut kuunnella käskyjä enää lainkaan, vaan kiersi vain pientä kehää.
Vielä eilen estetreenissä Daphnis oli käyttäytynyt mallikkaasti, joskin omaan reippaaseen tyyliinsä. Tänään se oli kuitenkin ollut kovasti puuskuttaen kuolaimen alapuolella jo alkuverryttelystä asti. Sen silmät pyörivät ja korvat kieppuivat ympäriinsä, toki kaikkea muuta kuin Nino-parkaa kuunnellen, ja se irvi hampaitaan vähintään yhtä rumasti kuin ratsastajansa.
"Tuo se esteen ohi täältä minun puoleltani. Jos viet sieltä kaukaa, se alkaa pakoilla poispäin kahta pahemmin", Baldassare kehotti. 
Nino teki parhaansa, muttei niinkään enää edes oikeilla avuilla, vaan kallistamalla koko ponia kuin moottoripyörää. Baldassare hieroi kasvojaan. Menoa oli paha katsella - näytti kuin hänen poikansa olisi istunut katuporan päällä hevosen sijasta. Kaikeksi onneksi kentälle kyhättyjen työesteiden jäätyä taakse ori lopulta puuskahti äkeänä ja siirtyi nykivään käyntiin. 

Nino huokaisi helpotuksesta niin selkeästi, että hänen koko ryhtinsä lyyhistyi satulassa. 
"Luojan kiitos, nyt saa riittää."
"Älä vielä luovuta. Pysy siellä", Baldassare sanoi ja osoitti satulaa.
"En halua", Nino vastasi. "Ei Daphniskaan halua minua tänne. Uskoisit, ei siitä saa kilpahevosta tällaiseen."
"Saapas. Se on hyvä hevonen."
"Ei näissä vetimissä!" Nino ärähti, ja ääni särkyi kiukusta ja viipyvästä murrosiästä. Se sai Daphniksen keikauttamaan päätään samoin kimmastuneena, mikä puolestaan heilutti suitsien kreikkalaistyylisiä koristeita, ison satulahuovan hapsuja, ja Ninon renessanssipusakan ilmavia hihoja. Ja se kaikki tietysti sai Daphniin silmät ja korvat taas pyörimään. 
"Soo, hyvä poika, hys." 
"Kapinen pentele se on! Käyttäydy!"
"Nino!" Baldassare halusi kieltää poikaansa inttämästä, mutta kissa oli nyt kuitenkin nostettu pöydälle. Hän huokaisi ja asteli varovasti hevosen pään luo ja tarttui sen suitsiin. Nino laski jalustimet jalastaan.
"Ei, laita ne takaisin."
"Mitä!?"
"Otetaan siltä suitsista kaikki ylimääräinen pois, ja yritetään uudelleen", Baldassare sanoi. Kimon orin turpa oli märkä ja korvantaustat kesähelteestä hikiset, mutta se vaikeni ja asettui aloilleen, kun tiesi olevansa kiinni. Se odotti röhisten ja pöhisten aloillaan käsittelyä ja jatko-ohjeita. Onneksi.
Nino ei. Hän vain sanoi lannistuneella äänellä: "Isä, en halua tulla mukaan Pratolinoon. Ota joku muu kuskiksi tälle."
Baldassare vilkaisi poikaa kulmiensa alta, mutta keskittyi irrottamaan värikkäitä kangasruusukkeita ja heliseviä medaljonkeja Daphniin suitsista, ja antoi Ninon marmattaa. Daphnis hengitti raskaasti kaiken aikaa. Se rentoutui kuitenkin pikkuhiljaa rapsuttelusta ja pojan papatuksesta, vaikka oli puheenaihe ja kiroilun kohde pahasta syystä.

"Saitko suusi puhtaaksi?" Baldassare kysyi lopulta. Nino kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi. "Daphnis rauhoittui vähän. Suostutko kokeilemaan uudestaan? Tule pelkässä käynnissä ensin, ja otetaan portin sijaan puomikuja ja sen jälkeen seiväs suoraan."
"Okei. Mutta jos se viskaa minut selästään, en suostu tähän enää ikinä."
"Iso mies, yritähän nyt." Baldassare naurahti. "Jos putoat, nouset takaisin."
"Enkö voisi mieluummin ottaa vaikka sitä pikkumustaa Pratolinoon, jos sinne on pakko mennä ponilla?" Nino kysyi, vaikka ryhdistäytyi ja otti ohjaa sen verran, että sai jälleem kankiin pientä tuntumaa.
"Daphnis on ilmoitettu jo aikaa sitten", Baldassare sanoi ja taputti kimon kaulaa ratsukon liikkuessa hänen ohitseen. Oriparka näytti heti tyytyväisemmältä, kun sen suitset eivät helisseet ja heiluneet yhtä paljon kuin aiemmin.
"Haluatko tahallasi nolata minut? Oman poikasi?" Nino huikkasi olkansa yli.
"Nino, hys. Se ei vain ole tottunut vielä kaikkeen. Ei ollut edes suora Kreikan-tuonti, vaan kaukaa tullut kiertohevonen."
"Olisit ostanut paremman!" (Puomikuja sujui hyvin.)
"Kyllä siitä hyvä tulee."
"Tätä rotsia en kyllä pue!" (Nino sai poimittua seipään vain parin sivuaskeleen säestämänä.)
"Keskity! Ja pyydä illalla, että äitisi opettaa sinua käyttämään ompelukonetta ja ratkojaa."
"Mitä?" (Daphnis nosti lyhyen ravin yllättävän nätisti, ja ihan Ninon pyynnöstä.)
"Voit ottaa päällyspaidasta hihat pois."
"En minä mikään räätäli ole!?" (Harjoitus sai jatkua, vaikka Daphnis kyttäsi hihoja ja seivästä vielä silmäkulmastaan.)
"En minäkään. Sinä olet itse vastuussa kilpavarusteistasi."
"Haista- ai paska!" (Daphnis otti sivuloikan ja seiväs tärähti tolppaan niin että se kirposi Ninon otteesta.)
"Nino! Keskity hevoseen äläkä suunsoittoon!"

Oli heillä onneksi vielä melkein viikko aikaa saada skill at arms -rata kuntoon renessanssimarkkinoille sopivassa asussa. Se oli sujunut kuivaharjoitteluna jo melkein tyylikkäästi.

Carmela Rossi & Etna di Cignolini

Aamu oli vielä pienen hetken viileä ja hiljainen. Markkina-alue aukeaisi yleisölle tunnin kuluttua. Silloin vanhan linnanpihan ympäristöineen täyttäisivät hulina ja hälinä, ostosten teko, musiikki ja tuoksut. Sitä ennen saattoi vielä keskittyä vain ja ainoastaan omaan tekemiseensä.

Miekka kalahti tolppaan kohteensa sijaan, kun kaviot eivät astuneetkaan tarpeeksi hevosen käännöksen alle. Etna luisui eteenpäin lapa edellä ja korahti laukanvaihdossa, jonka teki tahmeimmalla mahdollisella vaihteella. Carmela kurtisti kulmiaan. Kylläpä otti päähän, ettei eläin viitsinyt tsempata sitäkään vähää, mitä hän itse helteessä yritti.
"Mikä voltti tuo oli?" Zef huusi kentän tyhjältä puolelta, jossa verrytteli Attentoa käynnissä. Orit oli ratsastettu jo vähä   aiemmin aamulla, ja tarkoitus oli lähteä kevyelle lenkille Pratolinon palatsin tiluksille. 
"Annahan olla, Zef, Etna ei ole sinun vastuullasi", Baldassare Cignolini, tallin omistaja, huikkasi verryttelyalueen laidalta. Carmela yritti jättää molemmat miehet huomiotta ja istua Etnan laukkaa ylöspäin niin paljon kuin se paimensatulassa oli mahdollista. Tamma oli kuin etana. Pian kello olisi sen verran, ettei vapaa lämmittely ja valmentautuminen enää tulisi kuuloonkaan, kun viimeiset mattimyöhäiset ratsastajat täyttäisivät kentät.

Niin, tarkoitus oli lähteä lenkille historiaa elävöittämään, heti kun Etna suorittaisi muutamat kertaavat treenitehtävät kunnolla. Se vain ei näyttänyt tapahtuvan, Luoja varjele! 

"Yksi kunnon voltti, tyttö, yksi edes", Carmela puuskahti ja siirsi tamman hetkeksi käyntiin. Se korskahti uudemman kerran ja huitaisi häntäänsä turhautuneena. Pari pientä käyntiaskelta tuntuivat venyvän kentän koko pitkän reunan pituudelle kuin tahmea toffee. 
"Ja laukka!"
Nostihan Etna laukan, mutta hitaasti edelleen. Jos pohjetta lisäsi, se vain turhautuisi. Jos ohjaa hölläisi, se levähtäisi niin, että tuskin saisi voltista enää edes ympyrää. 
"Yritä nyt!" Carmela kokeili silti molempia keinoja. Ärsyttävällä kamelimaisen letkeällä tavallaan Etna sitten lopulta kohottautui paremmin kuolaimelle ja ryhdisti koko muotoaan juuri ja juuri sen verran, että pysyi pystyssä tiukemmallakin mutkalla. Miekalla ylsi vihdoin iskemään kohteeseensa. Etna ei siitä paljon kohahtanut, mutta jaksoi onneksi vielä ravata kivassa ryhdissä sotilaskujan ohi toiseen suuntaan.

"Hyvä, Carmelina!" Zef huikkasi Attenton selästä. Musta murgese-ori höristi korviaan, kun tajusi pääsevänsä viimein verryttelykehältä markkinareittejä kohti.
"Noin juuri", Baldassare kehui, ja Carmela hymyili kohteliaasti ravatessaan omistajan ohi. "Iskussa on hyvin voimaa, viimein oli hevosessakin."
"Ja se oli ristiretkeläisille!" Zef lisäsi.
"No siinä tapauksessa luulen kyllä, että hevosenne on katolinen, arvon Don Baldassare, sen verran se pistää minulle hanttiin", Carmela sanoi. 
"Onneksi olette sen isännän leivissä, sen on paras käyttäytyä kuitenkin."
"No joo. Istuiko Ninon uusi takki muuten ihan hyvin?"
"Erittäin hyvin, ja se on paljon parempi myös Daphniille. Kiitä siskoasi puolestani!"
"Sanon, ettei hänen tarvitse huolehtia", Carmela lupasi ja ohjasi Etnan pois kentältä. "Amara saa aika hyvää kiitosta puvuista jo somessa."
Baldassare hymähti. "Hyvä kuulla. Hän ansaitsee ne." Hän kaivoi takkinsa povesta olemukseensa verraten kovin anakronistisen kännykän ja vilkaisi siitä kelloa. "Aiotteko olla kävelyllä kauan?"
"Onko kiire?" Zef hölkötteli Attentolla lähemmäs. "Piti käydä valloittamassa Adrianmeren tämänkin puolen maat." Carmela ja Baldassare nauroivat hänelle.
"Ei, mutta tulkaa ajoissa takaisin, ottomaanit. Älkääkä säikytelkö turisteja tuollaisella."
"Ihan vähän vaan", Carmela vakuutti sydämellisesti.

Rob Souzqa & L'Amoreux

Iivari von Hoffrén & Narcisse

Ensimmäinen päivä, alta escuela II

Nairan leveä niska pullisteli niin että palmikko oli aueta. Tamma oli täynnä tappuraa, mikä sopi ratsastajan mielentilaan erityisen hyvin. Katsokaa vain kaikki!

Iivari ei ollut oikealla tavalla kilpailunhaluinen ihminen. Toki hän tahtoi olla yläpuolisessa asemassa, ohjailla muita, tietää eniten, näyttää kuinka kurinalaisesti pysyi omassa ideologiassaan. Mutta kun puhuttiin aivan oikeasta kilpailusta, lopahti mielenkiinto yleensä kuin strutsinsulka vesisateessa. Aina kun lähdettiin jakamaan palkintoja alkoi sukset lipsumaan, ja se johtui silkasta ajatusten välisestä ristiriidasta. Iivari ei pelkästään tuntenut, vaan myös tiesi olevansa hyvä ratsastaja. Ei omatunnontuskia eikä anteeksipyytelyjä. Ongelma oli siinä että hänen kokemuksissaan hyvyys kulminoitui nimenomaan fiksuun, pienieleiseen ratsastukseen, tyyneyteen ja molemminpuoliseen luottoon ratsukon välillä — hän kunnioittaisi hevosen mielipiteitä, ja vastavuoroisesti hevonen toivottavasti hänen. Sillä selviää pitkälle, hengissäkin yleensä. Mutta tarkkailtiinko näitä asioita skill at arms-radalla? Entä joustauksessa? Ei. Alta escuela-luokat olivat lähimpänä villakoiran ydintä, mutta harmikseen Iivari oli huomannut ihmisten ratsastavan sielläkin nykyisin sijoitusten perässä, ei puhdasta arviointia hakemassa. “Pilasivat sitten senkin ilon” hän oli kerran suutuspäissään tiuskaissut. Olisipa hienoa: entäpä jos ratsukoita ei enää laitettaisi järjestykseen eikä alta escuela-palkintoja jaettaisi? Idea oli ehdottomasti jaettava Antiocolle.

Se oli näiden kisojen osalta kuitenkin myöhäistä. Iivari tervehti mainittua ystäväänsä, joka päätuomarin raskaskankaisesta katoksesta nyökkäsi takaisin. Sitä oli vain ratsastettava.

Jo ensimmäisillä askeleilla kaikki turha pyyhkiytyi kuitenkin pois, ja se oli yksinomaan Nairan ansiota. Ruunikko oli terässä: sen askel jousti jäntevästi ja korvat kääntyilivät satulaa kohden kysellen mitä seuraavaksi tehdään. Mikä ihana, ihana tamma! Punaiset tupsut heilahtelivat kankien kilinän säestämänä temmosta toiseen, ravista laukkaan, avotaivutuksesta sulkuun. Naira pysyi koottuna helposti — liiankin, se olisi voinut välillä kulkea enemmän eteen — eikä voiman tarvinnut pelätä loppuvan kesken. Koulukäynti meinasi livahtaa piaffeen, mutta mitäpä tuosta. Laukkapiruetissa tamma lähti jo pomppaamaan irti maasta, ja äkäisenä se huiskaisi sidotulla hännällään saadessaan maltitteluja. Jos Antioco ei olisi ollut silmä kovana antamassa pisteitä, olisi tamma saanut iloitella, mutta nyt ei tultu retostelemaan: Iivari ei antaisi yleisön kaipaamaa leipää ja sirkushuveja, vaan pitäisi malttinsa eikä sallisi ratsastuksen muuttua esitykseksi. Varsinkin Riario-nimisen fiaskon jälkeen hänelle oli tärkeää ansaita tämä sulka hattuunsa.

Koulupysähdys oli Nairalle vaikea. Ei teknisesti, mutta tamma olisi tahtonut tarjota enemmänkin, ja se arvioinnin juonena taisi ollakin — testata hevosen kuuliaisuutta. Aiemmin samassa kohtaa oli koulutuksen kruununjalokivi, levade, esitettävä, ja totta kai ruunikko päätteli ratsastajan tahtovan jälleen samaa. Hold my beer, Naira sanoi, ja koukisti etujalkojaan. Iivari huomasi ylilyönnin myöhässä, mutta sai kaviot takaisin areenan hiekkaan. Virhe mikä virhe, mutta hei, minkäs sille voi jos hevonen on liian hyvä... Iivari vallan hymyili hetken.

Hän pysäytti hikoilevan, aavistuksen verran steppailevan Nairan, otti hatun päästään ja kumarsi. Oli Antioco linjatuomareineen mitä mieltä tahansa, tamma oli tänään tehnyt jotain ennenkuulumatonta: saanut Iivarin nauttimaan yleisöstä. Ruunikko jäysti raskasta kuolainta astellessaan ulos areenalta, niin täpinöissään se vielä oli, ja ratsastajakin heilautti poistuessaan kättä kiitoksena.

“Älä hermoile,” Iivari jakoi hyvässä tuulessaan kannustussanoja Ilonalle, joka odotteli omaa vuoroaan kiiltäväksi suitun Reinan satulassa. Ei voinut olla panematta merkille, kuinka naisen katse hapuili välillä alueen laitamilla silloin tällöin kävelytettävään tummanruunikkoon tammaan. Worena näytti todella hyvältä. Mutta niin näytti Reinakin — paremmalta jopa, jos nyt puolueellisesti sai niin sanoa.

“Sitä paitsi, tuossa asussa olet focosa,” Iivari huomautti, eikä voinut olla sipaisematta mustaa kangasta ratsastaessaan ohi.

Iivari von Hoffrén & Riario

Sysi, savi (kotitreenejä)

Ei tässä voittamaan lähdetty, kunhan lähdettäisiin edes. Sekin oli tällä hetkellä vaakalaudalla, mitä Riario ei tuntunut käsittävän lainkaan. Hyväntuulisesti se pärskyi menemään ratsastajan yksinäisestä jupinasta välittämättä.

Kimolla oli kaksi puolta. Se oli heti ensimmäisinä tekoina ansainnut kannuksensa erämaassa, ja kun Iivari suunnitteli jo syksyn retriittiä, ei hän edes harkinnut muita ratsuja alleen. Riario ei hienostellut turhia, se oli kylmähermoinen ja sitkeä, sinänsä sopivalla tavalla ehkä umpimielinen ettei ylimääräiset ulkoiset ärsykkeet kuorta läpäisseet. Kun rämpi pimeällä taigalla kuu ainoana valona, oli askeleessa jäntevyyttä ja kokoamisastetta tärkeämpää laskea se niin että pysyi pystyssä. Jos ratsastajaa suisti alas jalassa roikkuva Igzibin mies, ei ollut mitään väliä mahtuiko puolipiruettiin neljä vai kuusi askelta, kunhan se tapahtui — ja äkkiä.

Sitten oli Riario pumpuliin käärityssä siviilielämässään. Sillä samaisella järkähtämättömyydellä jolla ori puski ylänköä riepottavien myrskytuulien ja hurjien metsästysretkien läpi, se väitti ratsastajalleen vastaan areenalla. Tuntui kuin he olisivat kahnanneet samoista asioista jo iäisyyden: Iivari tahtoi esitellä Riariolle uusia tapoja liikkua, mutta itsepäisyydellä (joka veti vertoja jopa tallin suomalaisedustukselle, ja se on paljon se) ori suorastaan kieltäytyi ottamasta ajatuksia vastaan. Sen itseriittoisuus oli ihailtavan raivostuttavaa: mitä enemmän Iivari yritti hillitä mahtipontisia yliliikkeitä ja keskittyä omiin ideologisiin yksityiskohtiinsa, sitä enemmän Riario muistutti can can-tanssijaa.

Hetken aikaa Iivari oli pääsevinään asian yli. Jos Riariosta ei tulisikaan täydellistä, barokkipyöreää kouluratsua, niin olihan valtameri täynnä pisaroita ja talli muita upeita hevosia.

Mutta sitten hän meni ilmoittamaan Riarion Rinascimento Sim Pratolinoon, ja alamäki alkoi. Henkinen alamäki. Sille oli ollut syynsä, miksei kimoa ollut näkynyt pienemmissäkään turnajaisissa enää mukana… Nyt se pääsisi vetämään kouluttajansa lokaan isolle areenalle, ainakin jos Iivarin tuntemuksia kysytään. Kyllähän hän tiedosti itsekin sen mitä Vitaliya oli huomauttanut — “suurin osa yleisöstä näkee vain korskean orin eikä kiinnitä tuon taivaallista huomiota siihen, miten se liikkuu. Ota naama pois nutturalta, hymyilet kerrankin ja heilautat hattua vain!” — mutta entä jos kuitenkin… Katsomosta saattaisi silti löytyä joku tarkkasilmäinen. Kanssaratsastajista aivan varmasti. Kovasanainen, ehdoton ja vaativa Iivari von Hoffrén karauttaisi heidän eteensä ratsulla, joka edusti kaikkea mitä mies itse äänekkäästi vastusti?

Siinä jos ei uskottavuus menisi, ei missään.

Riario ei tiennyt moisista pulmista, se vain nakkeli niskojaan ja odotti pääsevänsä jatkamaan rataharjoitusta. Selässä Iivari pohti, millä tekosyyllä voisi jättää orin kotiin ja esiintyä pelkän Nairan kera. Kaunis, omin käsin maalattu ruunikkotamman muotoinen taideteos… Riario oli kyllä viimeinen kerta kun Iivari ostaisi jonkun toisen valmistelemaa ratsua uudelleenkoulutettavaksi.

Nyt mies itsekin jo hermostui jahkailuunsa. Hemmetti, ei hän ollut se joka painoi jarrua ja hannaroi: jos kaikki oli jo tulessa, niin palakoot sitten komealla roihulla. Paino sanalla komeasti — Riario sen taitaisi.
Syteen tai saveen, Italia kutsuisi myös Riariota. Olkoot tämä sitten vaikka heidän grande finale, jos kaikki menisi penkin alle.

Ori nousi keskiviikkoaamuna kuljetukseen muiden vanavedessä.

Raime Mygdath & Quattrino de Ion

Kössin kanssa viimeaikaiset turnajaiset ovat menneet sieltä missä aita on matalin. Kaikkina kolmena päivänä ori piti luokan häntäpäätä. Yren ratsasti orin hienosti skill at armsin radoilla, mutta oliko hunting I taso turhan vaativa orille vai oliko nykypäivän taso kova. Joka tapauksessa ori ei ole näyttänyt kivun merkkejä, mikä on erittäin positiivinen asia. Ei ole lihasjumeja ja varmuuden vuoksi oria on hierottu viikoittain ennen Italian matkaa. Treenaaminen on pidetty vaihtelevana ja kilpaileminen totisena.

Yhtenä sumuisena syysaamuna, viikkoa ennen Italian matkaa Yren päätti kokeilla kuolaimetonta. Linnan uusin oppipoika oli varustanut Kössin huolellisesti ja Yren loikkasi ketterästi orin selkään. Liikkeelle lähdettiin vireästi ja Yren mukautui pehmeästi orin liikkeisiin. Luonnollisesti Kössi haki itsensä heti koottuun muottiin, eikä Yrenin tarvinnut puuttua asiaan. Kunhan pysyisi istunnalla ja epämääräisillä avuilla poissa tieltä, niin Kössi hoitaa homman maaliin.
Hienosti onnistuivat avo- ja sulkutaivutukset onnistuivat käynnissä kuin ravissa kumpaakin suuntaan. Samassa koulupysähdykset onnistuivat pienin avuin. Oli helppoa istua osaavan hevosen kyydissä ja nauttia kyydistä. Alta escuela hevoseksi vauhtia ja vaaraa rakastava Kössi ei ollut paras valinta. Orilla oli nimittäin tapana kuumua laukassa, että taisteluradoille musta ori oli oikein pätevä valinta. Oli onni ratsastaa osaavalla hevosella, joka taipuu ja taittuu suorastaan ajatuksen voimalla sinne minne haluaakin mennä. Ehkä tämä oli syy siihen, miksi turnajaiset olivat menneet riman alta. Ajatuksen voimalla toimiva hevonen ei ollut paras, kun ratsastaja keskittyy liikaa aseiden käyttöön. Saattaa unohtua itse ratsastaminen, että lopulta vain ratsastellaan ase kourassa. Näyttävästi ori korskeana ja koottuna liikkui, että yleisö haukkoi henkeä, mutta pisteitä ei ratsastuksesta tullut.

Yren oli aivan ajatuksissaan ja keskittyi pysymään suuri askelisen laukan tahdissa mukana. Pienelle ja kevyelle miehelle oli vaikeaa pysyä liikkeessä mukana, kun hoikkana poikana hyppi kyydissä kuin perunasäkki. Kössi korskui ja veti turpaa kiinni ryntäisiin, mutta tähän varas reagoi ajoissa pyytämällä oria palautumaan takaisin luotiviivalle.
“Miten sujuu”, matala ääni rikkoi Yrenin keskittymisen - Arden oli saapunut katsomaan hänen menoa tai mistä tietää ettei olisi kauemmin kytännyt kaksikon menoa. Yren heitti ohjat kaulalle ja siirsi orin käyntiin. Kössi pärski ja eteni super vauhtia eteenpäin siirtyen välillä hetkeksi raviin.
“Hy-hyvin”, Yren änkytti ja piilotti punastusta maskin alle. Huivi vielä varmuudelta päälle.
“Jännittääköä matka?”, Arden virnuili ja lähti kävelemään Yrenin perään.
“On se aina jännä nähdä ulkomaailmaa, kun tänne jämähtänyt”, Yren sanoi selkeästi ja huokaisi syvään.
“Pitäisikö myös lähteä? Katsomaan Italian maisemat ja olemaan linnan - ja teidän - tukena”, Yren oli tukehtua omaan sylkeensä kuultuaan Ardenin ajatuksen. Hän sai lähteä, jos tahtoisi mutta että olisi hänen tukena. Mitä hän meinasi. Punastus oli suuri eikä sitä voinut enää peittää. “Lähdevainolisimukavaa”, Yren sanoi nopeasti ja kannusti Kössin laukkaan. Arden jäi taakse ihmettelemään minne varkaalle tuli kiire, kun Yren antoi mustan orin laukata auringonlaskua vasten - myös sydän laukaten onnesta kuin riemusta.

Karl Jouva & Shamaanirumpu